— Ajaudumme? Syöksymme kallioita kohti?
Mutta sitten hän yhtäkkiä huomasi villin, kauhistuneen katseen kapteenin silmissä ja hyökkäsi häntä päin.
— Me emme saa syöksyä! Hulluhan te olette! Tehkää edes jotain!
Pysäyttäkää!
Kapteeni huomasi hänen olevan juovuksissa. Mutta hänen siinä seisoessaan, alkoikin pelästys karkoittaa viinanhöyryjä hänen päästään, aivankuin innostus oli tehnyt edellisenä iltana.
— Missä me olemme? huusi hän. Missä me olemme?
Peloittava täräys vavistutti koko alusta. Se keikahti syrjälleen, ja molemmat miehet seisoivat parin sekunnin ajan tuskan ja jännityksen valtaamina.
Seuraavassa hetkessä nousi se taas pystyyn, ja kapteeni vastasi:
— Me olemme Mainen rannikolla, noin viisikymmentä penikulmaa maalta. Mutta me olemme tuuliajolla emmekä voi tehdä mitään. Jos ei apua tule, olemme hukassa.
— Apua täytyy tulla! huusi van Rensselaer, joka vihdoinkin ymmärsi asian oikean laidan. Oletteko te hullu! Se on mahdotonta!
Hän töytäsi ovelle, kapteeni seurasi perässä. Sitä avatessaan täytyi hänen kyyristyä alas myrskyn kauhean raivon edessä. Ulkona oli pilkkopimeä, mutta tuuli oli kuin elävä olento, joka kiukuissaan pieksi häntä kasvoihin, ja vihmova kuohu pisteli ihoa kuin neulalla. Van Rensselaer näki juuri raketin lentävän kannelta halkaisten pimeyden. Sitten hoiperteli hän takaisin salonkiin.