Asema oli hänelle täysin selvillä, ja kuoleman kauhun edeltä saivat kaikki muut tunteet väistyä. Hän hoippui ympäri, horjahti aina aluksen kallistuessa puolelta toiselle, pudisteli nyrkkejään taivasta päin ja kirkui tuskasta mielettömänä:
— Jumalani! Jumalani! Se ei ole mahdollista! Se on valhetta! Pelasta meidät! Mitä pitää meidän tehdä?
Näin vaikeroi hän, kunnes kapteeni inhoten jätti hänet ja poistui kannelle velvollisuuttaan täyttämään.
Mutta van Rensselaer ei huomannut kapteenin lähtöä. Hän jatkoi epätoivoista kävelemistään tuskasta mielipuolena. Kaikki oli hänessä kuollut, paitsi villi, eläimellinen itsensäsäilytysvaisto — jos hänessä yleensä muuta oli koskaan ollutkaan. Hän tahtoi elää, hän tahtoi päästä maihin, olihan hän sadanmiljoonan dollarin omistaja — niin, se hän oli! Mahdotonta hänen nyt oli hukkua kuin pyydykseen joutunut rotta! Hän kirkui, hän huusi jumalaa avuksi — hän itki — hän rukoili — hän kirosi. Ja yhä raivosi myrsky hillittömällä voimalla, se ulvoi, se mylvi hänen häkkinsä ulkopuolella kuin petoeläin, joka tahtoi saada hänet kynsiinsä ja syöstä pienen aluksen turmioon. Ja häntä, pyydykseen joutunutta rottaa, ei kukaan kuullut, vaikka hän kirkui ja raivosi niin, että vaahto suusta valui.
XXXIV.
Kului tunti — pari. Aamu alkoi sarastaa ja päivän valo tunki himmeänä ikkunoista sisään. Van Rensselaer yhä huusi ja ulvoi, vaikka hän oli jo niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.
Taas temmattiin salongin ovi auki, ja kapteeni tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta tyyni ja päättäväinen.
— Nyt on kaikki ohi, sanoi hän. Ilman apua olemme hukassa.
Van Rensselaerin silmät hehkuivat kuin mielipuolen.
— Mitä tarkoitatte? huusi hän.