— Tulkaa ulos katsomaan, kuului vastaus, ja van Rensselaer hoiperteli kannelle. Hän nojasi salonkiin vievän käytävän oveen ja tirkisteli ympärilleen villin näköisenä, ensi hetkessä käsittämättä muuta kuin oman rajattoman kauhunsa.
Ympärillä oli kuohuva sekamelska, ja alus hyppelehti kuin kaarnapala vuorenkorkuisten aaltojen välissä. Milloin oli se alhaalla aallon pohjalla syvässä laaksossa, melkein kuohuihin haudattuna, ja van Rensselaer oli kauhusta tukehtumallaan; milloin vyörähti mahtava aaltovuori nostaen aluksen harjalleen, yhä korkeammalle, huimaavaa vauhtia, aina vaahtoiseen huippuun asti, ja vesi kiehui, sähisi, vihelsi ja kohisi hänen ympärillään.
Sellaisen aaltovuoren harjalta voi van Rensselaer vihdoin oikein nähdä ympärilleen, ja huuto takertui hänen kurkkuunsa. Tuskin puolen peninkulman päässä heidän edessään oli rannikko, villi, autio, tuhoa uhkaava rannikko terävine huippuineen ja armottomine kallioineen.
Tämä näky sai van Rensselaerin unohtamaan loputkin ihmisarvostaan. Hän nyyhkytti, hän valitti ja olisi heittäytynyt pitkäkseen kannelle, jos ei vaisto olisi pakoittanut häntä pitämään kiini ovipielistä, jotka olivat hänen ainoat tukensa. Että seisoi siinä elävänä, terveenä ja askel askeleelta ajautui kuolemaa kohti, että oli avuton leikkikalu sokeitten luonnonvoimien käsissä — se ajatus oli toki liikaa! Hän ei enää koettanutkaan hallita itseänsä. Pelko teki hänestä eläimen, narrin. Hän kirkui, hän nauroi, hän nyyhkytti. Ja hänen sanoissaan ei ollut enään mitään tolkkua.
Hän seisoi koko ajan tähdäten katseillaan mustia kallioita. Jo kuuli hän aaltojen kohinan niitten murtuessa rannikkoa vastaan. Se oli läpitunkeva, raju ääni, kuten aina luonnonvoimain otellessa keskenään. Kerran vaan kääntyi hän ja näki silloin miehistön viimeisin voimin ponnistelevan aluksen pelastamiseksi viskaamalla ankkurin mereen. Hän näki laivan pyörähtävän, ankkurin ottaessa pohjaan. Mutta kun aallot nostivat sen harjalleen, rusahtivat köydet poikki kuin langat, ja alus joutui tuuliajolle.
Sen perästä näki hän miehistön yrittävän saada venettä vesille. Hän hyökkäsi heti esiin ja odotti sivulla sormellaankaan heitä auttamatta, hän seisoi vaan pidellen kiini köysistä miesten puuhaillessa. Mutta heti kun hän näki heidän saavan veneen ulos, tyrkkäsi hän erään heistä syrjään ja hyppäsi itse siihen. Toisia tuli perässä, ja pian kuului huuto: "Enään ei oteta ketään." He etenivät aluksesta, kiikkuivat hetkisen aalloilla, mutta sitten syöksi suuri hyökylaine veneen kumoon.
Van Rensselaer nousi pian veden pinnalle, puoleksi tukehtuneena, haukkoen ilmaa tuskasta mieletönnä. Vene ei ollut kaukana, ja parilla vedolla ui hän ihan sen viereen. Eräs merimies oli lähellä, ojensi kätensä ja tarttui hänen jalkaansa, jossa koetti pysytellä, mutta toinen potki hurjistuneena — potkasi pois hänet, syvyyteen potkasi hänet. Ja vihdoin riippui hän yksin kiini myrskyssä ajelehtivan veneen laidassa.
Alkoi hirvittävä taistelu. Aallot melkein tukehuttivat hänet ja uhkasivat joka silmänräpäys kokonaan haudata hänet kylmään syliinsä. Hän ponnisteli epätoivoissaan pysyttääkseen päänsä veden pinnalla, aaltojen ajellessa häntä yhä lähemmäksi raudanlujaa rannikkoa vasten. Hän tuijotti kauhulla tätä hirviötä, joka seisoi valmiina iskemään hampaansa häneen, musertamaan hänet.
Nyt se oli jo ihan lähellä. Hyrskyjen kohina kuului selvästi hänen korviinsa ja täytti hänen sielunsa kauhistuksella, huumasi hänet — tämän värisevän, elävän tomuhiukkasen. Sitten hän äkkiä tunsi uppoavansa — syvälle laaksoon. Hän tunsi itsensä sinkautettavan ylös ja alas, kiikutettavan ikäänkuin olisi istunut puunlatvassa — ja sitten kävi kulku ylöspäin, yhä ylemmäs aina aallon vaahtoiselle harjalle asti. Hän kirkui, väänteli ja paiskeli itseään — ikäänkuin kamalan painajaisen kynsissä. Mutta aalto tarttui häneen — hän tunsi, kuinka se otti kiini hänet ja veti mukanaan, ensin hitaasti, sitten nopeammin — ja nopeammin — nuolen nopeudella — ja vihdoin viskasi hänet kallioihin.
Rikkiruhjotuin kasvoin, särkynein jäsenin ja pää murskana makasi hän siinä. Ja viimeinen elonkipinä sammui hänessä — elon, josta hän oli niin rajattomasti nauttinut niin kauvan kun sitä hänessä rahtunenkin oli jäljellä.