XXXV.
En tahdo väittää aaltojen itsetietoisesti ja tarkoituksella kohdelleen van Rensselaerin ruumista siten kuin ne tekivät. Ihan sattumalta vaan eivät ne tänään antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa, vaan hakkasivat alituiseen häntä kiviä vasten; aalto toisensa perästä vyöryi tarttuen häneen ja yhä vimmatummin ne pieksivät ja kierittelivät häntä, kunnes hän enään ei ollut ihmisolennon näköinenkään. Vasta illan tullen, kun tuuli tyyntyi, löysivät ne alempana rannalla pienen hiekkasen poukaman ja ajoivat hänet sinne.
Se oli rauhaisa paikka, ja koko pitkänä kuutamoisena yönä ei sinne kuulunut muita ääniä kuin aaltojen huutoja toisilleen heidän viskellessään kuollutta ruumista edestakaisin välissään. Ja aamun koittaessa oli se turvonnut, sinertynyt ja makasi puoliksi hiekkaan hautaantuneena.
Aurinko yleni, mutta yhä makasi ruumis peittämättä, kunnes kokonainen armeija pieniä olentoja alkoi lähestyä sitä; ne olivat kömpelöliikkeisiä olentoja, varustetut pitkillä aseilla, joita heiluttelivat eestakaisin ilmassa. Yksi niistä kiipesi piankin kuolleen kasvoille ja iski kyntensä sen huuliin, ja tämän perästä seurasi toisia niin pian kuin suinkin pääsivät.
Ja harvinainen saalis se olikin! Enemmän kuin neljänkymmenen vuoden ajan oli läpi koko maan etsitty tavaroita, jotka olisivat kylliksi harvinaisia ja kallisarvoisia Robert van Rensselaerin käytettäväksi. Ajatelkaa vaan niitä maljallisia kallisarvoisia viinejä, joita oli haudattu tähän ruumiiseen! Niitä monia laatikollisia harvinaisia sikareja, joista se oli saanut hienon tuoksunsa! Ostronit, metsänriista, ihmeellisesti maustetut kastikkeet, loppumattomat herkut ja ruokalistat hienoine, ranskalaisine, silkille maalattuine nimineen! Eikö tuhansittain miehiä ja naisia ollut työskennellyt näitä tavaroita valmistaakseen, jotta niitä sitten voitaisiin kristalli- ja hopea-astioissa tarjota tälle kallisarvoiselle ruumiille — työskennelleet vaatettaakseen sitä, valmistaakseen sille asunnon ja raivatakseen jokaisen kiven sen tieltä? Ja nyt lepäsi se hiekassa nälkäisen rapujoukon syötävänä.
Koitti toinen päivä. Iltapäivällä sattui kaksi kalastajavenettä soutamaan ohi. Eräs miehistä huomasi ruumiin, nousi toverinsa kera maihin ja huusi toisessa veneessä olijoille, että jokin laiva luultavasti oli joutunut haaksirikkoon, ja että he soutaisivat rannikkoa ylöspäin nähdäkseen, löytyisikö jotain.
Sitten meni hän kuolleen ruumiin, tai oikeammin, sen jäännöksen luo. Vaatteet sillä olivat koskemattomat, ja hän alkoi tutkia niitten taskuja. Sai ensin käsiinsä erinomaisen kultakellon, jonka van Rensselaer oli ostanut Genuasta tuhannen kahdeksansadan dollarin hinnasta. Se herätti hänen uteliaisuuttansa, ja hän alkoi kiireesti tarkastella toista taskua, josta löysi lompakon, sisältävän vähän rahaa ja muutamia käyntikortteja. Niistä oli kirjoitus jo puoleksi hävinnyt, mutta tarkkaan katsomalla voi siitä kuitenkin vielä saada selvän.
Kalastaja huudahti:
— Hyvä jumala, tässähän on Robert van Rensselaerin nimi!
— Kuka on Robert van Rensselaer? kysyi toinen kummastellen.