Montague oli nyt joutomies, verrannollisesti puhuen. Hänellä oli kaksi juttua ajettavanaan, mutta ne eivät vieneet hänen aikaansa niinkuin rautatiepresidentiksi valmistelu. Ne olivat korvausjuttuja, ja kun ne olivat suuria yhtiöitä vastaan, oli hänellä edessään toimeton vuosi. Hän hymyili katkerasti itselleen havaitessaan, että hänelle oli antanut rohkeuden katkasta välit Pricen ja Rydenin kanssa vain se raha, minkä hän veljensä kanssa oli voittanut eräässä Wall kadun pörssipelissä.
Alice kirjotti jäävänsä Newportiin "muutamaksi viikoksi." Hänet oli pyytänyt vieraakseen Laura Hegan. "Me puhuimme paljon sinusta", kirjotti Alice, "kerroin hänelle sellaista, mitä arvelin hänen pitävän tietää. Hän oli hyvin ystävällinen. Toivon että pistäyt täällä ennen kuin lähden. Harry Curtiss tulee tänne lomalle; tule hänen mukanaan."
Montague hymyili itsekseen. Mutta kun kaupunki oli tuskastuttavan kuuma, lähti hän eräänä perjantai-iltana. Hän oli Heganilla päivällisillä. Jim Hegan oli itse siellä — ensi kerran kolmeen vuoteen. Montague oli myös ensi kerran hänen seurassaan hiukankin pitemmän ajan. Hän ihmetteli tuota miestä — aina tyyni ja kirkas, kohtelias ja ystävällinen. Mutta mitä oli tuon naamion takana? Neljä vuosikymmentä oli tämä mies tapellut Wall kadulla ja oli hänellä vain yksi tarkotus — kasata rahaa. Hän ei ottanut osaa rikasten huvituksiin. Hän ei pitänyt juoksijahevosia ja oli seurassa harvoin. Kiireinä aikoina saattoi hän väsyttää tusinan sihteerejä. Hän oli yötä päivää rahaa tekevä jättiläiskone.
Montague ei pannut rahalle niin suurta arvoa ja ihmetteli, mitä tuo mies aikoi sillä tehdä. Mikä oli sellaisen ihmisen siveysoppi? Vai eikö hän ajatellut sitä asiaa ollenkaan? Oliko se sokea vaisto? Montague katseli häntä kuin pelottavaa luonnonvoimaa, salamaa. Sillä Jim Hegan oli kukistajia. Hänen menettelytapansa olivat sellaiset, joita majuri Venable oli kuvaillut. Hän osti valtuusmiehiä, eduskuntia ja kuvernöörejä; hän sai lupakirjoja ilmaiseksi ja myi niitä miljoonista; hän perusti suuria huijausliikkeitä ja työnsi niiden kustannukset yleisön niskoille.
Ja tässä hän istui kotinsa kuistilla elokuun iltana, poltti sikaria ja kertoi perustamastaan orpokodista. Hän oli iloinen ja ystävällinen. Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä hävitystä, mitä jälkensä osottivat? Montaguen teki mieli äkillisellä kysymyksellä temmata pois tuo naamio. Toki hän yksin oli onneton ja ikävissään! Silloin varmasti hänen tuhoamainsa elämäin tunto kiusasi häntä. Kaipa hänen petostensa ja julmuutensa muistot värisyttivät.
Sitten Montague ajatteli hänen tytärtään. Tämäkin oli kirkas ja ylväs. Mahtoiko hän tuntea isänsä tiet? Ei hän voinut pitää kaikkea kuulemaansa panetteluna. Hyväksyikö hän vai oliko hän, salaa, onneton? Sekö oli syynä hänen ylpeyteensä ja katkeraan puhetapaansa? Alituisena seurapiirin lörpötysaiheena oli se, kuinka Laura Hegan kulki suurkaupungin köyhäinkortteleissa, "slummeissa". Koston hengetärkö sellaista teetti Jim Heganin tyttärellä?
Jim Hegan ei puhunut rahoistaan. Heidän ollessaan kaksi päivää yhdessä Newportissa kuuli Montague häneltä yhden vihjauksen: "Raha? En välitä rahasta. Ne ovat vain pelimarkkoja minulle."
Elämä oli peli ja dollarit pelimarkkoja. Vallasta pelattiin. Ja äkkiä välähti Montaguen mielessä koko Heganin nousu. Oli alkanut konttoripoikana; yllään kaikki liike-elämän korkeudet, portaina raha. Kilpailijoita oli ja niitä vastaan tappeleminen oli vienyt hänen kaiken aikansa ja ajatusvoimansa. Hän osti edustajia, kun kilpailijatkin ostivat. Ehkäpä hän ei pitänytkään itseään hävittäjänä. Ehkä oli hän koko pitkän taipaleensa vaeltanut kilpailijoita polkien ja toivoen, että kun niitä ei enää ollut ja hän oli herrana — hän voisi vapaasti tehdä hyvää.
Sitäkö tarkotti tuo vaivanen orpokoti? Montaguesta tuntui kuin nauraisivat jumalat olympolaista naurua ajatellessaan Jim Heganin orpokotia. Hänhän olisi voinut täyttää parisenkymmentä orpokotia pelkästään niiden lapsilla, jotka oli ajanut tuhoon ja itsemurhaan!
Tällaiset aatokset risteilivät Montaguen mielessä. Mutta mitä hyötyä niistä oli? Jim Hegan oli sellainen, miksi ympäristö oli hänet tehnyt. Turha oli rauhan ja hyvän teon toive — yhä oli joku kilpailija! Huhu kertoi että uusi tappelu oli juuri käynnissä; Hegan ja Wyman toistensa kurkussa. Heidän täytyi tapella riitansa loppuun, vaikka sitten täytyisi kaataa kansakunnan tukipylväät toistensa päähän.