"Minä olen katkera", selitti Bates. "Mutta se ei purkaudu usein. Me lehtimiehet tunnemme pelin. Me olemme kulissien takana ja näemme, mitä sahajauhoja nukkien sisällä on. Meidän on tässä liejussa työskenneltävä, mutta minä vakuutan, että monet meistä eivät pidä siitä. Mutta mitä voimme me."
Hän kohautti olkapäitään. "Minä laadin tosia tarinoita, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ei lehteni niitä julkaise."
"Luulisi teidän lähtevän", sanoi toinen hiljaa.
"Mitä parempaa voisin tehdä? Minun tiedossani ovat tosiasiat; ja väliin tulee räjähdys, jolloin saan näyttää ne. Ajattelen kun niitä edes toisinaan esittelee kansalle, ne toki vihdoinkin tekevät jotain. Kerran tulee mies, jolla on omaatuntoa ja ääntä ja jota ei osteta. Ettekö luule niin, hra Montague?"
"Kyllä. Niin on tapahtuva."
XVII.
Kesä kului. Elokuun lopulla tuli Alice Newportista ostoksille, ennen kuin menisi Prenticen huvilaan Adirondackin vuorilla. Täällä huvitteli seurapiiri taas erilailla. Heillä oli hienot palatsit erämaassa ja elettiin siellä muka maalaiselämää, johon kuului kaikki sivistysylellisyydet. Sitä varten tarvittiin erikoinen pukuvarasto, koirannahkasaappaat ja vuoristohameet — kaikki värikästä ja kallista. Rva Vivie Pattonista kerrottiin, että kun hänen miehensä moitti hänen pukulaskujaan ja kehotti häntä pukeutumaan yksinkertaisesti, oli rva sanonut: "Hyvä, minä tilaan heti sarjan yksinkertaisia pukuja."
Alice oli yhden illan kotona ja tarinoi serkkunsa kanssa. "Allan", sanoi hän, "minusta tuntuu kuin aikoisi Harry Curtis kosia minua."
"Olen epäillyt sitä", sanoi Montague hymyillen.
"Harry pelkää, että sinä et pidä hänestä; onko se totta?"