Iltapäivän lehdet olivat täynnä hälytystietoja. Missisippi Teräsyhtiön pohja oli tipahtanut, sanottiin. Yhtiön kerrottiin ryhtyneen laajennuspuuhiin ja sen virkailijain keinotelleen. Väitettiin, että vararikko oli edessä ja että Terästrusti ottaa sen haltuunsa. Mutta tämän taholta selitettiin juttu perättömäksi. Kaikki oli tullut kuin salama selkeältä taivaalta. Montaguesta se oli hämmästyttävä ja pelottava. Hän oli itse irti, mutta tuntui kuin olisi takaa maa auennut. Tällä kertaa hän pelastui. Aukenisiko se ensi kertaa hänen altaan! Pricen ja Ryderin hän luuli sortuneen. Mutta kaipa ne olivat myrskyn aavistaneet. Kohtaus meni ohi huhuineen. Mutta Missisippi Teräs-osakkeet eivät nousseet ja Northern Missisippikin oli laskenut 8-10 pistettä.
Rahamaailmassa oli tila jännittynyt. Epävarmuutta oli ilmassa. Useita kertoja kesän kuluessa oli ollut osakepaniikki ja rahavaltiaat ennustelivat tuhoa pöytäpuheissaan. Pulan syistä vain ei oltu selvillä. Jotkut väittivät sen johtuvan presidentin puheista, joissa oli hyökkäilty suuria rahaetuja vastaan. Toiset väittivät pääomaa olevan vähän, ja viittasivat sotien, maanjäristysten ja tulipalojen hävityksiin. Kolmannet puhuivat käteistä rahaa olevan vähän. Joku radikaali väitti osakemyllerryksiä keinotekoisiksi, mutta sille selitykselle naurettiin. Montaguestakin tuntui mielettömältä ajatus, että olisi sellaisia rahaherroja, jotka voisivat ja ilkenisivät tuottaa turmiota liike-elämälle. Mutta majuri Venable nauroi hänelle ja nimitti puolen tusinaa miehiä — Waterman, Duval ja Wyman joukossa — joiden hallussa oli 90 prosenttia Mailmankaupungin pankeista. Niiden hallussa oli kaikki kolme suurta vakuutusyhtiötä, joilla 4-500 miljoonaa dollaria; yhdellä heistä suuri ylimaanrata, jolla oli 20-30 miljoonaa käytettävänä huijauksiin.
"Jos kaksi kolme noista päättäisi", selitti majuri, "voisivat he ajaa maan vararikkoon päivässä. Jos he joitakin osakkeita haluavat, tipauttavat he niiden hinnan mihin tahtovat."
"Kuinka ne sen saisivat aikaan?"
"Montakin on keinoa. Huomaatte, että viime suuri rysäys alkoi sillä, että rahaa oli vähän. Jos nuo miehet nyt vetäisivät rahan pankkeihin ja päättäisivät pitää sen siellä, ja heidän vakuutusyhtiönsä olisivat samassa juonessa, niin kuvitelkaa, mikä rahan kysyntä ja paperien tarjonta siitä syntyisi. Ja kun on niin hermostunut yleisö kuin meidän, ja äärimmilleen kiristetty krediitti ja kaikki kietoutuneet yhteen — niin ettekö näe mahdollisuuksia?"
"Se on kuin leikkiä dynamiitilla."
"Asiat eivät toki ole niin huonosti kuin voisivat olla, kiitos sen, että nuo miehet eivät vedä yhtä köyttä. Ovat kateellisia ja riidassa keskenään. Waterman haluaa helppoa rahaa ja saa Valtakunnan rahastosta lainaksi 10 miljonaa. Wyman haluaa hinnat korkeiksi ja lainaa Wall kadulta 15 miljonaa ja niin edelleen. Puolen tusinaa on pankkiryhmiä —"
"Ne kilpailevat siis vielä?" kysyi Montague.
"Tappelevat ulkopuolisten pankkien hallinnasta. Yli maan lähettävät pankit reservinsä New Yorkiin; 4-500 miljonaa ja se on hirmuinen valta. Suuret pankit ovat parin tuhannen pikkuliikkeen asioitsijoita ja niistä käydään kiihkeätä taistelua. Sitä ei ole helppo seurata. Ne myöntävät salaisia etuja — enemmän vehkeitä kuin itämailla."
"Ymmärrän", sanoi Montague.