Jonkun hetken kuluttua hänen sormensa tarttuivat akkunan reunaan. Hän ponnistautui ylös, Montague ja Bates tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja vetivät hänet huoneeseen.
Hän hoiperteli jonkun askeleen ja hetkisen kaikki vetivät henkeään.
Sitten Rodney hyppäsi Batesin luo ja tarttui tätä hartioihin.
"Miekkonen!" hän huuti. "Me petimme ne. Me saimme jutun."
"Me saimme sen", nauroi toinen haltioissaan.
"Se oli tempaus", huuti Rodney. "Ei ole sen vertaa."
He olivat kuin koulupojat; he taputtivat toisiaan, nauroivat ja tanssivat. Mutta pian he kävivät vakaviksi taas. Montague sytytti valot ja sulki akkunan; ja Rodney seisoi siinä vaatteet epäjärjestyksessä, kasvot kiihkosta hohtaen ja puhui heille.
"Oi, te ette voi kuvitella sitä näytelmää!" hän sanoi. "Tukkani nousee pystyyn, kun sitä ajattelen. Aatelkaas — ei ollut minusta kahtakymmentä askelta Watermaniin, ja enimmän ajan tuntui kuin olisi hän tuijottanut minuun. Tuskin uskalsin hievahtaakaan, kun pelkäsin hänen huomaavan; ja joka hetki luulin hänen hypähtävän ylös ja ryntäävän akkunaan. Mutta hän istui paikallaan, takoi pöytää, mulkoili niihin toisiin ja luki heille lakia."
"Olen kuullut hänen puhuvan", sanoi Bates. "Tiedän, kuinka se käy."
"Sievästi hän ne nuijasi!" sanoi toinen. "Olisitte voineet kuulla neulan putoavan, kun hän lopetti. Se oli kamalaa nähdä!"
"Tuskin sain hengitettyä", sanoi Bates. "En osaa sitä uskoa."
"He eivät käsitä, mitä se merkitsee", sanoi Montague.