"Kyllä ne käsittävät", sanoi Rodney; "mutta ne eivät välitä. Niiden nokkaan tuntuu veren haju. Niin on asia — ne ovat kuin ajokoirat jäljillä. Olisittepa nähneet Watermanin; hänen terävät, ahneet kasvonsa! 'Aika on tullut', sanoi hän. 'Jokainen täällä oleva tietää, että ennemmin tai myöhemmin on tämä tehtävä. Meidän täytyy murskata heidät, kerta ja kaikkiaan!' Ja olisittepa nähneet hänen katsovan Prenticeen noin sanoessaan."
"Prentice ei siis pidä siitä?" kysyi Montague.
"Enpä luulisi!" vastasi Bates.
"Waterman lupasi turvata häntä", sanoi Rodney. "Mutta hänen on antauduttava ehdottomasti heidän käsiinsä. Republic Trustiyhtiöllä näyttää olevan miljona Gotham Trustilta ja se vedetään pois."
"Kuvitelkaa sitä!" sopersi Bates.
"Ja odottakaas!" huudahti toinen. "Sitten tultiin politiikkaan. Antaisin toisen käteni, jos olisin saanut Dan Watermanin kuvan sinä hetkenä — esittääkseni sen Amerikan kansalle kysyen, mitä he siitä pitävät! David Ward oli huomauttanut, että pieni hälinä ei tee pahaa juuri nyt! Ja Waterman iski nyrkkinsä pöytään. 'Tämä maa tarvitsee läksyn', hän huuti. 'Täällä on liiaksi häväisty vastuunalaisia miehiä, ja korkeista paikoista on puhuttu varomattomia sanoja. Jos kansa saa hiukan huonojen aikain esimakua, niin alkavat ajatella muutakin kuin niiden herjaamista, jotka ovat luoneet tämän maan edistyksen; ja minusta näyttää, hyvät herrat, että vallassamme nyt on tehdä loppu tästä radikaalien sotaretkestä'."
"Ajatelkaas!" huohahti Bates. "Se vanha perkele."
"Ja sitten Duval säesti, nauraen: 'Lyhyesti sanoakseni, herrat, me murskaamme Ryderin ja säikäytämme presidenttiä'."
"Joko kokous loppui?" kysyi Bates hetken kuluttua.
"Käsiä jäivät puristelemaan", sanoi toinen. "En uskaltanut olla enää, kun ne rupesivat käyskentelemään."