* * * * *
Askel askeleelta oli Montague seurannut tapahtumia. Hän kulki Wall katua pitkin tänä torstai-iltapäivänä ja kuuli joukon laulavan. Ja hän kääntyi pois sydämmessä katkera tuoksu. Voitaisiinko kuvitella verisempää ivaa kuin oli se, että kaiken tämän onnettomuuden aikaansaajaa juhlittiin tuhon torjujana. Voiko löytyä parempaa todistusta siitä, kuinka Mailmankaupungin hallitsijat pitivät sokeaa ja avutonta kansaa narrinaan!
Oli vain yksi mies, jolle Montague voi purkaa sisuaan; joka tunsi tosiasiat. Hän piti tapanaan työstään tullen pistäytyä "Expressin" toimistossa kuuntelemassa Batesin murinoita. Tällä oli aina valmiina tuoreet uutiset, nekin joita ei painettu. Ja he kiihottivat toistensa raivoa. Jonain päivänä oli "Expressissä" pääkirjotus, jossa sanottiin, että nämä kaikki olivat Yhdysvaltain presidentin hillittömäin puheiden ja varomattoman politiikan hedelmiä; toisena ehdotti jokin tunnettu pappismies, että Waterman olisi valittava seuraavaksi presidentiksi.
Ihmiset ihmettelivät Watermanin jalomielisyyttä, hän kun lainasi 25 miljonaa 10 prosentilla. Mutta eihän se ollut hänen omaa rahaansa — hän lainasi kansallispankkien rahaa, jonka ne olivat saaneet hallitukselta korotta. Ei ollut mailmassa noin helppoa huijausta, selitti Bates. Nämä ovelat herrat saivat kansan varat asioittensa järjestämiseen. He saivat ne ilmaiseksi ja maksattivat kansalla korot. He saivat oikeuden antaa seteleitä satain miljonain edestä, ottivat niistä korkoa eivätkä maksaneet hallitukselle mitään. Ja huippu oli se, että ne voittorahoilla lahjoivat hallituksen! He täyttivät rahaministeriön omilla miehillään ja milloin joutuivat pulaan, puhdistivat hallituksen kassat. Ja koko ajan kansa vaati postisäästöpankkeja saamatta niitä. Muissa maissa oli kansalla pankkeja, joihin voi sijottaa rahansa ehdottoman varmasti, eikä koskaan oltu kuultu postisäästöpankkeja piiritetyn.
"Väliin", sanoi Bates, "tuntuu siltä kuin kansa olisi hypnotisoitu. Te muistatte henkivakuutusskandaalin, herra Montague — jos meillä olisi valtion henkivakuutus, ei se voisi mennä vararikkoon eikä tuottaisi voittoa Wall kadun pelureille. Merkillistä kyllä, ei koko sen skandaalin aikana tällaista ehdotusta näkynyt lehdissä."
Hämmästyneenä huudahti Montague: "Enpä minäkään sitä ajatellut."
Bates kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin ovat asiat."
XXIII.
Montague mietti muutamia päiviä Lucyn viime pyyntöä. Sen täyttäminen oli vaikea tehtävä, mutta vihdoin päätti hän yrittää. Hän meni Ryderin asuntoon ja lähetti korttinsa. "Asia on tärkeä", sanoi hän palvelijalle, joka selitti, että herralla ei ole aikaa. Odotettuaan jonkun aikaa palatsimaisessa hallissa, jonka maalaukset olivat alkuperäisinä tuodut italialaisista linnoista, pääsi hän herra Ryderin yksityishuoneeseen. Keskellä oli suuri kirjastopöytä täynnä papereita. Sen vierellä istui Ryder.
Montague ei koskaan ollut ihmiskasvoilla nähnyt sellaista kärsimysten leimaa. Tuo muodikas mies oli viikossa vanhennut.