"Mutta arvothan tulevat entiselleen —"
"Siihen kuluu vuosia. Ja sillä välin on minun myytävä. Ne ovat minut tuhonneet. Ei ole rahoja elääkseni."
Montague istui hetken miettien. "Muistaakseni rouva Taylor kertoi
Watermanin luvanneen —"
"Tiedän, tiedän", huusi toinen. "Jotainhan hänen oli sanottava saadakseen mitä tahtoi."
Montague ei sanonut mitään. Ryder jatkoi: "Ja jos hän nyt täyttäisi lupauksensa? — Pitäisikö minun ruveta Dan Watermanin lakeijaksi, kuten kävi John Lawrencen. Oletteko kuullut? Hän oli kaupungin vanhimpia pankkiireja, kieltäytyi täyttämästä Watermanin käskyä ja tämä murskasi hänet, otti joka dollarin. Ja mies tuli polvillaan hänen luokseen. Ja Waterman opetti hänelle, kuka hänen herransa on. Hän sai rahansa ja hänen pankkinsa ainoana tehtävänä on nyt lainata rahaa, kun Waterman perustaa uuden yhtiön, ja karhuta sitä, kun hän ostaa."
Montague ei osannut sanoa tähän mitään. "Herra Ryder", alkoi hän vihdoin. "En voi teitä auttaa nyt, koska en tunne asioitanne. Voin vain ilmoittaa, että olen käytettävänänne, jos haluatte."
"Kiitos, herra Montague", sanoi Ryder hieman kirkastuvin kasvoin. "On hauska kuulla rohkaisun sanoja. Minä — ilmoitan teille."
"All right", sanoi Montague nousten. Hän ojensi käden, johon Ryder vapisten tarttui. "Kiitos", sanoi tämä taas.
Montague lähti. Kahvia tuovalle palvelijalle sanoi hän: "Herra
Ryderiä ei pitäisi jättää yksin. Hänelle olisi toimitettava lääkäri."
"Niin —" alkoi toinen, mutta pysähtyi, kun yläkerrasta kuului laukaus. Palvelijat juoksivat sinne. "En voi olla avuksi", mietti Montague itsekseen. "Voisin vain sekottaa Lucyn nimen tähän juttuun." Ja hän meni hiljaa ulos. Seuraavana aamuna luki hän lehdistä, että Stanley Ryder oli ampunut itseään ja oli kuolemaisillaan. Ja saman aamun lehdet kertoivat, että Denverissä, Coloradossa, oli joku outo nainen ottanut myrkkyä hotellihuoneessaan. Hän oli kaunis ja luullaan häntä näyttelijättäreksi. Kuvakin oli sikäläisissä lehdissä, mutta kun Montague ei niitä nähnyt, jäi hänelle tuntemattomaksi Lucy Dupreen kohtalo.