"Ollie on puhunut kaikille hänestä," sanoi Reggie. "Ihan ihmeellisiä juttuja. Mutta pelkäänpä hänen liioitelleen."
"Ihmiset näyttävät saavan halun liioitella," sanoi Montague, "kun he puhuvat Lucysta".
"Minun täytyy pian saada tavata hänet", sanoi Reggie.
Allan Montague katsoi häntä hymyillen. Ei ollut mitään ulkonaisen kiihkon merkkejä Reggiessä. Hän oli tullut noutamaan Alicea kirkkoon ja oli hän erittäin huolellisesti puettu sekä tuoksui hajuvedeltä, napinlävessä komea kämmekkä. Montague nojautui nahkatuoliinsa syvälle ja hymyili ajatellessaan, että Reggie piti Lucya jonain uutena kukkalajina, jonka rinnalla sopi herättää huomiota avenueta käveltäessä.
"Onko hän iso vai pieni?" kysyi Reggie.
"Teidän kokoanne", sanoi Montague - toinen oli hyvin pieni.
Alice astui samassa huoneeseen uudessa kevätpuvussa. Reggie hypähti seisaalleen ja tervehti touhukkaasti. Kysyi sitten:
"Tunnetteko tekin hänet?"
"Kenet? Lucyn? Hän oli koulutoverini."
"Tuomari Dupreen tila oli naapurissamme", sanoi Montague. "Olemme kasvaneet yhdessä."