"Miltei joka päivä tavattiin, kunnes hän meni naimisiin," sanoi
Alice. "Hän meni seitsemäntoista ikäisenä paljon vanhemmalle miehelle."
"Sen jälkeen emme ole häntä nähneet", lisäsi toinen. "Hän on elänyt
New Orleansissa."
"Ja on vasta kahdenkymmenen kahden ikäinen", huudahti Reggie. "Lesken viisaus ja tytön sulo!" Hän teki kädellään ihailevan liikkeen.
"Onko hänellä rahaa", kysyi hän sitten.
"New Orleansin oloihin nähden riittävästi; miten käynee New Yorkissa?"
"Kyllä täällä on rahaa", sanoi hän mietteissään.
Hän vei Alicen kirkkoon ja Montague jäi Lucy Dupreen nimen herättämiin muisteloihin.
Allan Montague oli ollut Lucyyn rakastunut puolenkymmentä kertaa, alkaen lapsuusajasta tytön avioliittoon asti. Tämä oli kreolityyppinen kaunotar, tukka korpinmusta ja iho loistava; ja Allanin muistossa elivät alati nuo iloiset kasvot, joiden eloisilla piirteillä kyyneleet ja nauru vaihtuivat kuin huhtikuun ilma.
Lucy oli hento olento, kuten hän oli sanonut, mutta voimaa täynnä.
Hän oli ollut hiljaisen talon elämä ja kaikki hänelle antautuivat.
Allan muisti kerran nähneensä juhlallisen ylituomarin kontallaan
maassa Alice selässään.
Hän oli näyttelijättäreksi syntynyt, sanoivat kaikki. Neljän vanhana saattoi hän nukkumisaikanaan lojua hereillä kertoillen itselleen surullisia kohtauksia ja itkien niitä. Pian löysi hän arkuista äitinsä pukuja niiltä ajoilta, jolloin tämä oli ollut vanhan plantaashiherrapiirin kaunotar, ja sitten pani hän toimeen kuvaelmia esiintyen itämaisena prinsessana tai Yön kuningattarena.