— Herra Waterman, olkaa hyvä ja hellittäkää kätenne!
— Rakastan teitä, sanoi hän.
— Mutta minä en rakasta teitä, sanoin ja tuo kaikki tuntui niin järjettömältä minusta.
— Kyllä vielä opitte rakastamaan minua, sanoi hän. Niin monet ovat oppineet.
— En ole niitä naisia, sanoin. Olette erehtynyt. Päästäkää minut pois.
— Tahdon saada teidät. Ja kun tahdon jotain, otan myös. Kukaan ei uskalla minua vastustaa. Ymmärtäkää oikein. Ei siitä tule teille häpeää. Naiset pitävät kunniana saada minun rakkauteni. Ajatelkaa mitä voin tehdä teille. Saatte mitä vain tahdotte. Pääsette mihin vain haluatte. En koskaan kitsastele.
"Tuollaista hän lateli pitkän matkan. Ja siinä olin kuin karhun kynsissä. Uskokaa tai elkää, mutta hän on voimakas. En päässyt liikahtamaan. Voin tuskin ajatella. Olin tukehtua ja kaiken aikaa tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani ja näin hänen silmänsä tuijottavan petomaisina silmiini."
— Herra Waterman, sanoin. En ole tottunut tällaiseen kohteluun.
— Tiedän, tiedän sen, sanoi hän. Jos olisitte, en teitä tahtoisi. Olen toisellainen kuin muut miehet. Ajatelkaa, mitä kaikkea on vallassani. Ei minulla ole aikaa rakastella naisia. Mutta minä rakastan teitä. Rakastuin heti kun näin teidät. Eikö se riitä? Mitä muuta voitte pyytää?
— Te olette kutsunut minut tänne valheellisella tavalla. Olette raukkamaisesti saanut minut satimeen. Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa, niin häpeäisitte!