— No, no, ei tuollaisia tyhmyyksiä. Te tunnette maailman — ette te ole viime keväisiä kananpoikia.
"Noin hän sanoi, juuri noin, Allan, ja minä raivostuin — ette voi kuvitella. Minä yritin päästä vapaaksi taas, mutta mitä enemmän taistelin, sitä enemmän hän näytti raivostuvan. Olin ihan kauhuissani. En luullut laivalla olevan ainoatakaan henkilöä, paitsi hänen palvelijansa."
— Herra Waterman, huusin, hellittäkää kätenne tai nostan metelin.
Huudan.
— Se ei teitä auta, sanoi hän julmasti.
— Mutta mitä sitten tahdotte minusta?
— Tahdon että rakastatte minua.
"Ja sitten aloin tapella taas. Huusin kerran, kahdesti — ja sitten painoi hän kätensä suulleni. Silloin aloin taistella henkeni edestä. Luulenpa että olisin repinyt silmät sen vanhan ilkiön päästä, jollei hän olisi kuullut teidän ääntänne eteisestä. Kun te huusitte nimeäni, laski hän minut ja pelästyi. En koskaan ole nähnyt ihmiskasvoilla niin raivoisaa vihaa. Vastatessani huutoonne koetin juosta ovelle, mutta hän seisoi tielläni."
— Minä seuraan jälkiänne! kuiskasi hän. Ymmärrättekö? En koskaan tule hellittämään.
"Ja silloin te iskitte ovea ja hän avasi sen sekä meni pois."
* * * * *