"Ei minun tahdostani. Sellainen on mailma. Sain sen selville ja koetin osottaa teille."
"Mutta se on kauheaa. En usko sitä. En antaudu. En ole niin raukka, että hylkäisin ystävän tuollaisista syistä."
"Käsitän tunteenne", sanoi Montague. "Ja olisin apunanne, jos olisi kyseessä joku muu mies kuin Stanley Ryder. Mutta luulenpa tuntevani hänet paremmin kuin te."
"Ette tunne, Allan", vastasi Lucy. "Hän on hyvä mies. Häntä ei vain kukaan ymmärrä —"
Montague kohotti olkapäitään. "Ehkei", sanoi hän. "Olen kuullut tuon ennen. Moni on parempi kuin tekonsa, ainakin uskottelevat itselleen. Mutta teillä ei ole oikeutta tuhota elämäänne säälistä Ryderiä kohtaan. Hän on itse maineensa hankkinut, ja jos hän todella teistä välittäisi, ei hän vaatisi teitä noin uhrautumaan."
"Ei hän ole vaatinut. Tein sen vapaaehtoisesti. Luotan häneen enkä usko teidän kauheita juttujanne."
"Hyvä. Saatte siis kulkea tietänne."
Hän puhui tyyneesti, vaikka sydämmensä oli tuskaa täynnä. Hän tiesi hyvin, millaisella puheella Ryder oli Lucyn tuohon asemaan saattanut. Hän olisi voinut murskata sen kauniin kuvan, jonka Ryder oli itsestään luonut; mutta hän ei hennonut. Vaistomaisesti käsitti hän, että Lucy oli Ryderiin rakastunut ja ettei mitkään tosiseikat voisi tätä järkyttää. Hän voi vain sanoa: "Saatte sitten itse kokea."
Ja sitten katsomatta enään tämän säälittäviin kasvoihin hän kääntyi ja poistui kättä ojentamatta.