"Mutta maksaahan kaikki tuo paljon rahaa!" sanoi Lucy. "Enkä minä tahdo mennä naimisiin minkään hirveän miljoneerin kanssa."
Hän kääntyi äkkiä Montagueen. "Onko teillä konttori alakaupungilla?" kysyi hän. "Ja saanko tulla huomenna puhumaan asioistani, teidän on ruvettava neuvonantajaksi. Herra Holmes on kuollut, kuten tiedätte. Hän oli isän lakimies ja tunsi asiani. Mutta milloinkaan ei hän välittänyt selittää mitään minulle enkä nyt tiedä oikein, mitä on tehtävä."
"Teen voitavani", sanoi Montague.
"Ja teidän pitää olla hyvin ankara", jatkoi Lucy, "ettekä saa antaa minun tuhlata liikaa eikä tehdä erehdyksiä. Herra Holmes teki niin enkä minä uskalla luottaa itseeni."
"Jos ryhdyn siihen hommaan", sanoi Montague, "niin pelkään, että pian joudun riitaan veljeni kanssa."
Montague ei uskonut voivansa täyttää tätä luottamustointa. Kun hän katseli Lucya, tuntui hänestä kuin uhkaisi jokin vaara. Hän arvasi, ettei Lucy ole rikas New Yorkin mittakaavan mukaan ja hän näki, että kaupungin taika oli tämän vallannut. Häntä ihastuttivat automobiilit ja kaupat ja hotellit ja teatterit ja kaikki niiden ihmeet. Hän oli tullut intomielin ja janosi ahneesti elämää.
Montague oli käynyt sen myllyn läpi ja hän näki selvästi, ettei hän voi olla yrittämättä ohjata tuota naista ja varjella häntä pahimmista erehdyksistä. Niin syntyi heidän keskensä outo suhde! Alusta pitäen lyöttäytyi Lucy hänen uskotukseen ja kertoi hänelle kaikki huolensa. Hän ei kyllä neuvoja noudattanut; kauniisti hymyillen hän sanoikin, ettei hän pyytänyt Montaguea estämään häntä vaikeuksista, vaan olemaan sitten jälestäpäin ystävällinen. Ja tämä seurasi häntä kertoen itselleen yhä uudelleen, ettei tuota naista voinut puolustaa, mutta keksi alati puolusteita kumminkin.
Seuraavana aamuna tuli Lucy tervehtimään Oliverin äitiä ja Mammy
Lucya, joka oli saanut isoäitinsä nimen. Iltapäivällä hän meni
ostoksille Alicen kanssa selittäen, ettei hän voi esiintyä missään
New Yorkissa, ennenkuin oli "kunniallisesti" puettu. Ja illalla
Montague tuli noutamaan häntä Billy Aldenin palatsiin Viidennellä
Avenuella.
Matkalla kertoi hän pelottavasta rouva Aldenista ja hänen pelottavasta kielestään ja tämän mahtavan rouvan riidasta sukulaistensa Wallingien kanssa. "Älkää säikähtäkö jos hän tunkee teidät johonkin kulmaan ja kyselee kaikkea. Hän katsoo olevansa etuoikeutettu."
Montague oli jo tottunut Aldenien ylellisyyteen, mutta Lucy värisi ihastuksesta nähdessään tämän doge'in palatsijäljennöksen, sen suuret marmoriveistokset ja puna-kultapukuiset palvelijat. Sitten tuli rouva itse tummanpurppuraisessa puvussaan helminauhat kaulassa. Hän oli niin pitkä, että katsoi miltei yli Lucyn pään ja pysähtyi matkan päähän hänet hyvin nähdäkseen.