"Koetin saada rouva Winnien tänne teitä varten", sanoi hän Montaguelle, "mutta hän ei voinut tulla, niin että saatte tyytyä minuun."
"Onko teillä Missisippissä montakin tuollaista kaunotarta?" kysyi hän heidän istuutuessaan. "Jos on, en ymmärrä, miksi tulette tänne."
"Pidättekö hänestä?" kysyi Montague.
"Pidän hänen näöstään", sanoi rouva Alden. "Onko hänellä älyä? On mahdoton uskoa häntä leskeksi. Hän tarvitsee silti huolenpitäjän."
"Suositan häntä teidän suosioonne", sanoi Montague. "Olen puhunut hänelle teistä."
"Mitä olette puhunut", kysyi rouva Alden kirkastuen, — "että voitan liiaksi rahaa pelissä ja juon whiskyä aterialla?" Ja nähdessään Montaguen punastuvan nauroi hän: "Totta siis. Olen nähnyt teidän pari kertaa sitä ajattelevan."
Ja hän otti karahviinin, jonka tarjoilija oli juuri asettanut hänen eteensä ja kaatoi lasiinsa.
Montague puhui hänelle Lucysta, vartioiden samalla tätä, joka istui likellä pöydän keskikohtaa puhellen Stanley Ryderin kanssa. Montague oli pelannut bridgea tämän seurassa kerran tai pari Winnie rouvan luona ja ajatteli, että Lucy tuskin olisi voinut tavata miestä, joka olisi paremmin edustanut mailmankaupungin viehätystä. Ryder oli Gotham Trust Companyn presidentti, laitoksen, jonka uhkea marmorirakennus oli Viidennen avenuen nähtävyyksiä. Hän oli lähes viidenkymmenen ijässä, pitkä ja hienon näköinen, viikset teräksenharmaat ja esiintyminen kuin diplomaatin. Hän ei ollut vain pankkiherra, vaan myös sivistynyt mies; oli ollut merillä nuorena ja kierrellyt mailman maat. Oli myös hitunen kirjailijaa veressä, amatööriä vain ja jos oli kirjaa, jota hän ei ollut selaillut, oli se sellainen, josta ei puhuttu seurapiirissä. Hän osasi puhua mitä vaan ja se emäntä, joka sai Stanley Rydenin päivälliskutsuihinsa, oli niiden onnistumisesta varma. "Hän ei nykyisin käy ulkona paljon", sanoi rouva Alden. "Mutta minä kerroin hänelle teidän ystävästänne."
Väliin pöytäkeskustelu tuli yleiseksi ja Montague pani merkille, että Ryder silloin johti. Hänen sukkeluutensa välähtelivät sinne tänne yli pöydän, ja joka häntä vastaan asettui, se veti lyhyemmän tikun. Se oli huoletonta leikkiä, loistavaa ja vaarallista. Ryder oli mies, jollaisia joskus tapaa seurapiirissä; hän oli omaksunut radikaalisia aatteita esiintyäkseen sivistyneenä. Oli hienoa miehen, jolla oli loistava menestys jossain seurapiirissä, keskustelussa iskeä kaikkia sen piirin ihanteita ja sovinnaistapoja ja siten osoittaa, kuinka vähän hän välitti saavuttamastaan menestyksestä.
Se oli hyvin huvittavaa päivällispöytäkeskusteluksi, mutta Montague ajatteli itsekseen hymyillen, kuinka loitolla Stanley Ryder oli sellaisen henkilön tyypistä, jota kuvitteli mahtavan ja kukoistavan pankin pääksi. Kun oli siirrytty sivuhuoneeseen, meni hänen esiintymisensä varsin pitkälle tavattomuudessa, kun hän astui pianon ääreen ja soitti hetkisen jotain hirvittävää venäläistä säveltä.