Myöhemmin, kun hallitus rupesi murskaamaan kommunistipuoluetta ja kommunistista työväenpuoluetta, kasvoi Petterin maine ja suosio. Sillä nyt, hyökkäysten ja pieksäjäisten lisäksi, salapoliisit ja urkkijat ja "kapulajussit" paimensivat noiden järjestöjen jäseniä sadottain vankilaan ja "tutkivat" heitä. Ja aina tarvittiin Petteriä näissä; hänen tietonsa punikeista teki hänet välttämättömäksi ja hänestä tuli koko toiminnan pää. Oli järjestetty "Pätkä" Guntonin ja muiden kätyrien kautta että kommunistipuolue ja kommunistinen työväenpuolue pitivät kokouksiaan samana iltana yli koko maan; ja seuraavana aamuna ilmotettiin suurella riemulla sanomalehdissä koko maailmalle että kaikkiin kokouksiin oli hyökätty jokapaikassa samalla hetkellä ja tuhansia kommunisteja pantu vankilaan. American Cityssä oli Yhdysvaltain hallitus vuokrannut suuren huoneuston, joka oli Guffeyn konttorin yhteydessä, ja pitkin yötä ja vielä seuraavana aamunakin tuotiin joukottain vangituita punikkeja, kunnes niitä oli enemmän kuin neljäsataa. Heidät sullottiin näihin huoneisiin, joissa ei ollut kylliksi tilaa heidän edes istua lattialle; ja tietysti siellä vallitsi kamala hälinä, kirouksia ja rusikoitujen ihmisten valituksia, sekä löyhkä, joka veti vertoja eläintarhan apinahäkin löyhkälle.
Vankeja pidettiin näissä huoneissa useita viikkoja ja yhä vain tuotiin lisää; heitä oli niin paljon, että naiset oli pakko eristää — heidät asetettiin käymälöihin. Useat vangeista tulivat sairaiksi, tai olivat olevinaan sairaita, useat heistä tulivat hulluiksi, tai olivat tulevinaan hulluiksi, useat heistä kuolivat, tai olivat kuolevinaan. Ja tietenkin salonki-punikit ja muut radikaalit ulkopuolella nostivat hirveän elämän. Heillä ei ollut enää sanomalehtiä eivätkä he enää voineet pitää kokouksia, ja kun he yrittivät levittää lentolehtisiä, ottivat postiviranomaiset ne takavarikkoon; mutta kaikesta huolimatta he onnistuivat herättämään huomiota, ja Petterin urkkijat ilmottivat, ketä ne ovat, ja Petteri suunnitteli uusia hyökkäyksiä, ja taaskin tuotiin lisää vankeja. Muutaman "pommijutun" yhteydessä, joka oli saatu ilmi idässä, oli löydetty hitunen vaaleanpunasta paperia, jota oli käytetty lentolehtisten painamiseen tai räjähdysaineiden käärepaperina, ei oltu aivan varmoja tästä. Kuitenkin nuo salaiset toimistot, joista Guffeyn oli yksi, jakoivat tätä samaa paperia ympäri maan, ja joka kerta kun haluttiin tuhota joku punikki, löydettiin tätä "vaaleanpunasta paperia" hänen hoteistaan, ja sanomalehdet haukkuivat häntä katalaksi salaliittolaiseksi, joka lähettelee helvetinkoneita postin kautta.
LXXXII.
Petteri oli niin ahkerassa työssä näinä aikoina, että hänellä oli unettomia öitäkin, ja harvoin oli hänellä aikaa syödä. Hänellä oli yksityishuone, jonne punikit tuotiin hänen tutkittavakseen ja hänellä oli komennossaan puoli tusinaa miehiä tekemään sen kidutustyön, mikä tutkinnoissa tarvittiin. Hänen työnään oli puristaa ulos näistä punikeista tunnustuksia, jotka oikeuttivat asettamaan heidät vankilaan, jos olivat kansalaisia, ja karkottamaan maasta, jos olivat ulkomaalaisia. Harvoin oli kansalaisilla ja ulkomaalaisilla mitään eroa; eikä sillä suurta väliä pidettykään, sillä olivathan ne kaikki vaarallisia. Kauvan sitten, kun Petteri oli työssä Pericles Priamilla, olivat nämä kerran asuneet useita kuukausia muutamassa ruokatalossa, ja he tiesivät aina edeltäpäin, milloin oli lihapaistia päivälliseksi siitä, että kuulivat kokin mätkivän lihaa perunanuijalla "pehmittääkseen" sitä. Petteri muisti tämän sanan ja käytti tätä menettelytapaa punikkeihin nähden. Kun heidät tuotiin huoneeseen, hyökkäsivät Petterin käskyläiset heidän kimppuunsa piesten ja tuuppien heitä nyrkistä nyrkkiin. Jos he olivat itsepintaisia eivätkä "tunnustaneet", ryhtyi Petteri itse heihin, muistaen miten hyvin Guffeyn onnistui puristaa asioita Petteristä kalvosen vääntelemisellä ja sormien taittamisella.
Oli hämmästyttävää, kuinka viisaita ja valppaita nämä punikit olivat. Ne olivat pelkkiä ulkomaalaisia työläisroistoja, mutta ne käyttivät kaiken aikansa kirjojen lukemiseen; heidän kodeistaan ja huoneistaan löytyi aina suuria pinkkoja kirjoja, ja ne tiesivät mitä heistä tahdottiin saada ulos ja väistelivät vastauksissaan. Kun Petteri sanoi: "Sinä olet anarkisti, olethan?", sai hän vastauksen: "En ole anarkisti siinä merkityksessä kuin te tarkotatte" — ikäänkuin sanalla "anarkisti" voisi olla kaksi merkitystä! Petteri sanoi, "Sinä luotat väkivaltaan, luotathan?" Ja silloin rupesivat nämä hävyttömiksi: "Tehän se olette, joka luottaa väkivaltaan, katsokaa kasvojani, joita olette kolhineet." Tai jos Petteri kysyi: "Sinä et pidä tästä hallituksesta, ethän?", sai hän vastaukseksi: "Pidin siitä siihen saakka, kun se rupesi kohtelemaan minua huonosti" — vain tuollaisia väisteleviä vastauksia. Pikakirjuri kirjotti paperille kaikki kyselyt ja vastaukset, ja jos Petteri ei saanut heistä ulos mitään, joka voitiin katsoa tunnustukseksi, niin ei maastakarkoittamisesta tullut mitään. Ja lopuksi Petteri alkoi punikkia "pehmittämään" ja jatkoi sitä, kunnes punikki vastasi niinkuin käskettiin; taikka laati Petteri paperille sellaisen "tunnustuksen" kuin tahtoi, salapoliisit tarttuivat miehen käteen ja allekirjotuttivat sen; taikka jollei tästä tullut mitään, niin allekirjoitti Petteri sen itse.
Nämä olivat raakoja keinoja, mutta sitä ei voitu auttaa, sillä nämä punikit olivat niin viekkaita. Ne salaa koettivat tuhota hallituksen, ja pitäisikö hallituksen tunnustaa avuttomuutensa? Sadan prosentin amerikalaisuus kaijutti vastauksensa maan jokaiselta mäeltä ja jokaisesta temppelistä ja jokaisesta sanomalehtitoimituksesta. Vastaus oli "Ei!" Sadan prosentin amerikalaisuus tulee löytämään keinon säilyttääkseen itsensä huolimatta europalaisen bolshevismin viisasteluista; sadan prosentin amerikalaisuus oli laatinut itselleen sananparren: "Jolleivät ne pidä tästä maasta, niin menkööt sinne, mistä ovat tulleetkin!" Mutta tietenkin tiesivät punikit sisimmässään että Amerika on paras maa maailmassa eivätkä halunneet lähteä, joten täytyi pakottaa heidät siihen.
Petteri eli sitä varten, ja hänen rinnallaan oli hänen vaimonsa, kannustamassa häntä naisellisuutensa julmuudella. Gladys oli tottunut nimittämään näitä ihmisiä "elukoiksi", ja kun hän tunsi sen hajun, joka lähti heidän joukostaan, kun he olivat olleet sullottuina ahtaisiin huoneisiin viikkokausia, tiesi hän olevansa oikeassa ja ettei mikään kohtalo ollut heille kylliksi kova. Hetken kuluttua hän Petterin kanssa sai ilmi uuden pommijuonen, tällä kertaa maan prokuraattoria vastaan, joka näitä punikkijahteja johti. American Cityssä vangittiin neljä italialaista anarkistia, heitä pidettiin eristettyinä yksi kussakin huoneessa, ja Petteri teki työtä pari kuuta saadakseen heistä kiskotuksi tunnustuksia, joita halusi. Aivan viime tingassa, kun Petteri jo luuli onnistuneensa, meni koko homma myttyyn, kun yksi heistä hyppäsi ulos akkunasta. Ja koska huone oli neljännessätoista kerroksessa, ei tämä italialainen anarkisti enää kelvannut todistajaksi itseään vastaan. Tapaus sai koko maan salonki-bolshevikit raivoon, ja David Andrewsin onnistui saada jonkunlainen oikeuden määräys, joka teki paljon haittaa Guffeylle ja Petterille.
Työtä kuitenkin jatkettiin; punikit lajiteltiin ja ne, joiden oli havaittu olevan ei-punikkeja, saivat mennä, ja toiset pantiin erikoisiin punikkijuniin ja vietiin satamakaupunkeihin. Toiset heistä menivät äänettöminä, toiset synkeästi kiroten, toiset valittaen ja kirkuen; sillä useilla heistä oli perheitä ja he vaativat että hallituksen täytyy karkottaa heidän perheensä myös tai muutoin pitää niistä huolta! Luonnollisesti kieltäytyi hallitus tällaisesta vastuunalaisuudesta. Punikeilla oli yllin kyllin rahaa painattaa kapinallista kirjallisuutta, käyttäkööt nyt rahansa pitämään huolen omistaan!
Näissä punikkijahdeissa ja tutkinnoissa Petteri tietenkin kohtasi useita punikkeja, joita oli ennen tuntenut. Oli aika, jolloin Petteri pelkäsi tavata heitä; mutta nyt oli päinvastoin, hän nautti siitä. Hän oli tykkänään vapautunut tuosta entisestä pelostaan, joka oli pilannut hänen ruokahalunsa ja häirinnyt hänen untaan. Hän oli havainnut että punikit olivat raukkoja, jotka eivät lyöneet takasin, kun heitä lyötiin; heillä ei ollut aseita eikä useilla heistä ollut edes lihaksiakaan; ei tarvinnut pelätä muuta kuin heidän puhettaan. Ja Petteri tiesi että hänellä oli koko järjestyneen yhteiskunnan voima takanaan, poliisit, oikeuslaitokset ja vankilat ja jos tarvittiin, armeijat konetykkeineen, ilmatasoineen ja myrkkykaasuineen. Turvallista ei ollut ainoastaan pieksää näitä, astua heidän varpailleen ja sylkeä silmille; oli aivan yhtä turvallista tehdä heille millainen tekopeli tahansa, sillä sanomalehdet olivat aina heitä vastaan, ja yleisö luonnollisesti uskoi, mitä sanomalehdet sanoivat.
Ei, Petteri ei enää pelännyt punikkeja! Hän päätteli ettei hän enää pelkää edes McCormickiakaan, kaikkein vaarallisinta punikeista. McCormick oli turvallisesti vankilassa, tuomittuna kahdeksikymmeneksi vuodeksi, ja vaikka hänen juttuunsa oli vedottu, ei tuomari ollut suostunut päästämään häntä vapaaksi takuulla. Sattumalta näki Petteri vilahduksen McCormickin sieluntilasta vankilassa, ja näytti että tuokin ylpeä, järkähtämätön luonne oli masentumaisillaan. McCormick oli vankilasta lähettänyt kirjeen eräälle punikkitoverilleen American Cityssä, ja postiviranomaiset olivat ottaneet kirjeen takavarikkoon ja Guffey oli näyttänyt sen Petterille. "Kirjottakaa meille!" pyysi Mac. "Jumalan tähden, kirjottakaa meille. Kauheinta vankilassa olosta on se, että on tullut unohdetuksi. Antakaa meidän edes tietää, että jokukaan meitä muistelee!"