Petteri näki hänen riemusta loistavat kasvonsa, mutta häntä pelotti pikkusen, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen kunnian jakoon. Gladys huomasi tämän, ja hän hyväili Petteriä säälinsekaisin tuntein. Ojennetuin käsivarsin sanoi hän Petterille: "Petteri parka! Rakkaalla Petterillä on ollut niin kova kohtalo! On hirveän julmaa ettei hänellä ollut minua jo paljoa aikaisemmin!"
Sitten Gladys mietti hetkisen ja innostui taaskin. "Ajattele, Petteri, kuinka ihanaa on olla amerikalainen! Amerikassa voi aina kohota, jos vain tekee velvollisuutensa! Amerika on vapauden maa! Sinun esimerkkisi köyhän pojan menestymisestä pitäisi saada, nuo tyhmät punikitkin uskomaan että he ovat väärässä — että kaikki köyhät pojat voivat kohota, jos tekevät työtä ahkerasti! Petteri! Olen kuullut sanottavan että Amerikassa köyhinkin poika voi kohota presidentiksi! Mitä pitäisit presidenttinä olosta, Petteri?"
Petteri epäröi. Hän ei ollut varma, pystyisikö hän tuollaiseen, mutta hän tiesi että Gladys on mielissään, jos hän vastaa myöntävästi. Hän mutisi: "Tuota — ehkä sitten joskus —"
"Joka tapauksessa, Petteri", sanoi hänen vaimonsa, "minä pidän tästä maasta! Minä olen amerikalainen!"
Tällä kertaa ei Petterin tarvinnut epäröidä. "Niinpä tietenkin!" sanoi hän, lisäten tavallisen luokituksensa: — "Sadan prosentin!"
LISÄKE.
Pieni kokeileminen "Sadan prosentin" käsikirjoituksella on osottanut kirjoittajalle että kaikilla ihmisillä on joukko kysymyksiä, joita he heti tekevät. Kuinka paljon tuosta on totta? Kuinka suuressa määrässä ovat Amerikan liikemiehet olleet pakotettuja ottamaan haltuunsa radikalismin urkkimisen ja estämisen. Ja ovatko he, tuhotessaan punikkeja, olleet pakotettuja ottamaan käytäntöön niin räikeitä menettelyjä, joita tässä kirjassa esiintyy?
Jotkut "Sadan prosentin" tapahtumista ovat mielikuvituksen tuotteita, niinkuin esimerkiksi Nell Doolinin ja Nelse Ackermanin seikkailu, mutta kaikki, mikä on yhteiskunnallista laatua, on totta ja sovitettu kulkemaan tosiseikkojen mukaan, jotka ovat tulleet joko kirjoittajan itsensä tai hänen ystäviensä huomioon. Melkein kaikki "Sadan prosentin" henkilöt ovat todellisia henkilöitä. Petteri Gudge on todellinen henkilö, ja hän on käynyt usein tapaamassa kirkottajaa ammattinsa asioilla; Guffey ja McGivney ovat todellisia henkilöitä, samoin Billy Nash ja Gladys Frisbie.
Alkakaamme alusta: "Goober-juttu" seuraa pääpiirteissään Tom Mooneyn juttua. Jos haluatte saada lähempiä tietoja tästä jutusta, lähettäkää viisitoista senttiä osotteella: Mooney Defense Committee, Post Office Box 894, San Francisco, Cal., Robert Minorin kirjoittamasta lentolehdestä, "Shall Mooney Hang." San Franciscon liikemiehet kokosivat miljoonan dollarin rahaston pelastaakseen kaupunkinsa työväenunioista ja tämä tapahtui Mooney-jutun kautta. Sattui kuitenkin niin, että tuomari, joka tuomitsi Mooneyn, ei kestänytkään vahvana loppuun saakka, vaan kirjotti valtion ylisyyttäjälle tulleensa vakuutetuksi että Mooney tuomittiin valapattoisten todistusten nojalla. Mutta Mooney on siltikin vieläkin vankilassa. San Francisco "Callin" toimittaja Fremont Older, joka on koettanut ottaa oikean selvän tämän jutun kulusta, kirjotti äskettäin tämän kirjan kirjottajalle: "Kaiken kaikkiaan on se hämmästyttävin juttu, minkä olen koskaan tavannut. Kun tulee ilmi kaikki, minkä luulen vielä joskus tulevan ilmi, niin havaitaan että valtio hereillään olevassa yhteiskunnassa on kyennyt murhaamaan miehen niillä välineillä, joita kansa on laitellut oikeuden jakamiseksi. Ei Mooneyn eikä Billingsin jutuissa ollut hitustakaan sellaista todistusta, joka ei ollut valapattoinen, paitsi miestä, joka piirsi Market kadun pohjapiirroksen."
"Kuinka suuressa määrässä on punikkien jahti ja tuhoaminen siirtynyt viranomaisten käsistä suurliikemiesten käsiin?" Kaikki liikemiehet myöntävät että kun "suurliikkeellä" on etuja puolustettavana, niin se puolustaa niitä. Niin pitkälle kuin on mahdollista käytetään tässä viranomaisia, mutta jos nämä, mädännäisyyden tai politillisten seurausten pelon takia, eivät toimi, toimii "suurliike" itse. Coloradon kivihiililakon aikana kokosivat kivihiiliyhtiöt rahat, millä maksettiin miliisin palkka, ja muodostivat uusia komppanioja omista yksityisistä salapoliiseistaan. Punikit kutsuivat tätä "pyssyhurttien hallitukseksi" ja tämän kirjoittaja — "lokaa haravoidessaan" — kirjoitti siitä kirjassaan "King Coal." Mies, joka johti miliisiä tässä lakossa, oli A. C. Felts, Baldwin-Felts salapoliisilaitoksen johtaja, joka tapettiin joku aika sitten hallitessaan useita kivihiiltä tuottavia kaunteja Länsi-Virginiassa.