Petteri oli osunut oikeaan puhuessaan täten. Ja hän jatkoi: "Ei kukaan ole koskaan minua rakastanut — ei kukaan välitä vähääkään köyhistä, joilla ei ole mitään tarjottavana —"
"Kuulettehan ettei se ole syy!" intti tyttö. "Älkää luulkokaan niin! Olette sankari! Olette uhrautunut aatteen hyväksi ja teistä vielä tulee aatteemme johtomies."
"Toivokaamme niin", sanoi Petteri vaatimattomasti. "Mutta, toveri
Jenni, miksi ette välitä minusta?"
Hän nosti silmänsä ja katsoi Petteriä silmiin, ja vapisevin huulin hän sanoi: "En ole terve, toveri Petteri. Ei minusta ole; olisi väärin, jos menisin naimisiin"…
Jossakin syvällä Petterin sisällä — jossa hänen sisäinen minänsä piilottelihe — tuntui kuin jääkylmää vettä olisi valettu hänen niskaansa. "Naimisiinko?" Kukas sellaisesta on puhunut? Petterin tunteet olisivat kuvautuneet parhaiten pilajuttujen tekijäin lauseella: "Tämä tuli niin äkkiä!"
Mutta Petteri oli liiaksi viekas näyttääkseen hämmästystään. Hän rauhotteli Jenniä: "Eihän meidän tarvitse mennä naimisiin aivan heti. Voin odottaa, jos vaan tiedän että pidätte minusta; ja joskus, kun tulette terveeksi —"
Tyttö puisti päätään surullisesti. "Pelkään etten koskaan tule oikein terveeksi. Ja toiseksi, kummallakaan meistä ei ole rahaa, toveri Petteri."
Jaa, siinä se nyt oli. Rahaa ja aina vain rahaa! "Vapaarakkaus" näkyikin olevan pelkkää unta.
"Voisinhan mennä työhön", sanoi Petteri — aivan kuin kuka jokapäiväinen ja kesy kosija tahansa.
"Mutta ette voi ansaita kylliksi meille kummallekin", vastusti Jenni, ja äkkiä hän hyppäsi ylös. "Ei, toveri Petteri, älkäämme rakastuko toisiimme. Älkäämme tehkö itseämme ja toisiamme onnettomiksi, työskennelkäämme aatteemme hyväksi. Luvatkaa että teemme niin!"