Petteri lupasi, mutta tietenkään hänellä ei ollut pienintäkään tarkotusta pitää lupaustaan. Hän ei ainoastaan ollut salapoliisi, vaan myöskin mies — ja molempina hän himoitsi toveri Jenniä. Hänellä oli aikaa, ja pitkin päivää hänen auttaessaan Jenniä kirjottelemaan osotteita kirjekuoriin, lähetteli hän silloin tällöin lemmensilmäyksiä, muka huomaamattaan. Ja Jenni tiesi nyt mitä nämä katseet merkitsivät ja hieno puna leikkieli hänen kasvoillaan ja kaulallaan. Hän oli tosiaankin sievä rakastuessaan, ja Petterin mielestä oli hänen uusi työalansa hauskin mitä hänellä elinikänään oli ollut. Hän menetteli viisaasti, karttoi erehdyksiä; ja ennenkuin Sadie tuli illalliselle olivat Petterin käsivarret pikku toveri Jennin vyötäisillä, ja Petteri suuteli hänen valkoista kaulaansa. Toveri Jenni itki hiljaa, ja hänen vastustuksensa oli heikennyt ja — loppunut.

XIX.

Mutta oli vielä yksi pulma — Sadie. Sadien huulilla oli muuan ankara ilme, josta Petteri oli päätellyt että toveri Sadie ei varmaankaan hyväksy "vapaarakkautta" — eikä mitään muutakaan rakkautta kuin omaa rakkauttaan Jenniin. Hän oli ollut äitinä "pikkusiskolleen" kauvan aikaa; hän näki nälkää, jotta Jennillä olisi kylliksi ruokaa — ja Jenni antoi sen kenelle tahansa kulkevalle agitaattorille, joka sattui olemaan läsnä ruoka-aikoina. Petteri ei halunnut että Sadie tietäisi mitä hänen poissa ollessaan on tapahtunut, mutta pelkäsi kuitenkin ehdottaa Jennille että tämä pettäisi sisartaan.

Hän menetteli sangen kierästi. Jenni pyysi taaskin: "Me emme saisi tehdä tätä, toveri Petteri!" Ja Petteri myönteli — ehkä se oli väärin, ja paras olisi ehkä etteivät jatkaisi. Ja niin Jenni suki tukkansa ja suoristi puseronsa, ja hänen ilmeestään arvasi Petteri ettei Sadie tulisi tietämään mitään.

Seuraavana päivänä he suutelivat taaskin, mutta sitten taas päättivät että he eivät saa tehdä sitä; ja taaskaan ei Jenni kertonut sisarelleen. Ennen pitkää oli Petterin onnistunut kuiskutella että heidän lempensä on yksistään heidän asiansa eikä siitä vielä tarvitse kertoa kenellekään; he pitävät sen ihanana salaisuutenaan — eikähän siinä tapahdu kenellekään vääryyttä. Jenni oli joskus lukenut muutamasta runoilijasta, jonka nimi oli Mrs. Browning, joka oli ollut sairas syntymästään saakka, mutta jonka suuri ja ihana rakkaus oli parantanut: Tällainen rakkaus oli nyt tullut hänen osakseen; mutta ehkä Sadie ei ymmärtäisi sitä ja voisi ehkä sanoa että he eivät tunne toisiaan kyllin hyvin ja että olisi paras odottaa jonkun aikaa. He taas tiesivät että he tuntevat toisensa täydellisesti, joten ei ollut minkäänlaista syytä epävarmuuteen tai pelkoon. Petterin onnistui saada nämä seikat Jennin päähän hänen aavistamattaan etteivät ne olleet hänen omia ajatuksiaan.

Ja pitkin päivää rakasteli Petteri tyttöstä avustaessaan tätä kirjottamaan osotteita ja postittamaan kiertokirjeitä Gooberin puolustuskomitean puolesta. Hän teki todenteolla työtä, eikä se ollut vaikeaakaan, kun Jenni oli pöydän ääressä hänen vierellään ja hän voi pitää tyttöä kädestä silloin tällöin ja sulkea hänet syliinsä ja supatella lemmenmaireitaan. Ihana huumaus valtasi hänet: hänen pyyteensä kohosivat kuin tulvavesi — mutta pahuus! Sitten täytyi niiden painua jälleen. Hän onnistui vissiin asteeseen saakka, mutta siinä hän kohtasi vastarinnan niin jäykän kuin kivimuuri. Ei etemmäs!

Petter huomasi että McGivneyn puhe "vapaarakkaudesta" oli ollut julma erehdys. Pikku Jenni oli samallainen kuin kaikki muutkin naiset — hänen lempensä ei ollut "vapaa." Pikku Jenni halusi aviomiehen, ja joka kerta kun häntä suuteli, alkoi hän puhua naimisista, eikä Petteri uskaltanut antaa vihjaustakaan aivoituksistaan, sillä hän pelkäsi että koko asia menee auttamattomasti pilalle. Ja Petterin täytyi turvautua keinoihin, jotka olivat vanhemmat kuin mitkään "punikkien" opit. Hän teki hyökkäyksiäpä, ei minkään "vapaan rakkauden" tavalla, vaan niinkuin tekee mies, joka on kahdenkesken talossa seitsemäntoista vuotiaan tytön kanssa, jonka aikoo vietellä. Hän vannoi rakastavansa Jenniä suurella ja ikuisella rakkaudella. Hän vannoi etsivänsä työpaikan ja pitävänsä huolen hänestä. Ja sitten oli hän kärsivinään hirmuisia tuskia eikä sanonut voivansa elää ilman tyttöä. Hän pelasi tytön osaaottavalla luonteella ja hänen viattomuudellaan ja tuolla säälittävällä ja heikolla tuntehikkuudella, joka oli vetänyt hänet rauhanaatteeseen, altruismiin, sosialismiin ja kaikkiin muihin niihin "ismeihin", joista hänen päänsä oli sotkuisesti ja sekasortoisesti täysi.

Ja niin parin viikon kuluttua onnistuivat Petterin hyökkäilyt. Ja sitten hän oli hyvillään. Hänen ensimäinen morsiamensa! Kyllä se tämä salapoliisin toimi on toimien toimi! Petteri tiesi nyt että hän on oikea salapoliisi ja käyttää oikeita salakeinoja, ja että nyt hän on saamaisillaan selville Goober-jutun sisimmät salaisuudet!

Ja niinhän kävikin. Jenni oli rakastunut — voipipa sanoa, "juovuksissa lemmestä", joten hän täytti molemmat Guffeyn asettamat ehdot. Ja niin Jenni kertoi! Istuessaan Petterin sylissä käsikaulassa ja puhuessaan lapsuudestaan, onnellisista ajoista, jotka olivat olleet ennen kuin hänen isänsä ja äitinsä olivat surmautuneet tehtaassa, pikku Jenni mainitsi erään nuoren miehen nimen, joka oli Ibbetts.

"Ibbetts?" uteli Petteri. Se oli epätavallinen nimi ja kuulusti tutulle.