Sitten hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä joukko "raakoja työmiehiä" oli vakavana vaiti. Vähän ajan kuluttua Gus, se ruotsalainen merimies, arvellen ehkä että Petterin nuhteet olivat liian ankarat, sanoi arasti: "Toveri Gudge on jo ollut kaksi kertaa vankilassa."

Ja runoilija katsoi ylös, ojensi Petterille kätensä ja sanoi: "Tiedänhän sen." Ja puristettuaan Petterin kättä toverillisesti hän jatkoi: "Ja nyt kerron jutun, jossa on naurua."

Kerran, kertoi Duggan, oli hän työskennellyt eräässä liikkuvien kuvien valmistuspaikassa, jossa tarvittiin kulkureita ja kaikellaisia hylkyjä lisäväeksi. Valmisteltiin muuatta "valmistuneisuus"-kuvaa ja siinä piti olla eräässä kohtauksessa joukko agitaattoreita ja muita heittiöitä ryöstämässä erään pankkiirin palatsia. Haalittiin kokoon pari sataa oikeaa kulkuria ja yhteiskunnan hylkyä ja nämä vietiin kuorma-autoilla erään oikean pankkiirin palatsille, ja johtaja piti esikartanossa puheen, selittäen tälle lisäväelle, mitä sen oli tehtävä. "Kuulkaapas nyt" sanoi hän, "muistakaa että se 'jeppe', joka omistaa tämän talon, on juuri se sama mies, jolla on kaikki ne rikkaudet, mitä te olette tuottaneet. Te olette pennittömiä ja te tiedätte että hän on ryöstänyt teitä ja te vihaatte häntä. Te olette kokoontuneet hänen pihaansa ja tulette ryöstämään hänen kotinsa; ja jos saatte hänet itsensä käsiinne, niin tulette repimään hänet kappaleiksi sen takia, mitä hän teille on tehnyt." Ja johtaja jatkoi tähän samaan suuntaan, kunnes lopulta Duggan keskeytti hänet, sanoen: "Kuulkaapas, herra, ei meitä tarvitse neuvoa. Tämä on oikea palatsi, ja me olemme oikeita heittiöitä."

Arvattavasti toiset havaitsivat tuon "naurun" tässä jutussa koskapa he sille jonkun aikaa naureskelivat. Mutta se vaan lisäsi Petterin vihaa näitä punikkeja kohtaan; se sai hänet yhä selvemmin huomaamaan että he eivät olleet muuta kuin roikka "äkäpusseja", joitten veri varmaankin oli vihreää sapesta ja kateudesta. He vihasivat kaikkia, jotka olivat elämässä menestyneet — vain siksi, että he olivat menestyneet! No, he eivät kuitenkaan koskaan tule menestymään; samapa vaikka he ikänsä ulisisivat — mutta suurin osa Amerikan työläisistä omasi järjellisen kannan suurmiehiä kohtaan, jotka saivat aikaan suuria asioita. He eivät halunneet ryöstää suurmiehen asuntoa; he ihailivat häntä siksi, että hänellä oli palatsi ja seurasivat hänen johtoaan mielellään.

Oli aivan kuin Henderson, tukkityöläinen, olisi lukenut Petterin ajatukset. "Jumalani!" sanoi hän. "Kuinka ääretön työ on saada työväenluokka hereille!" Hän istui vuoteensa laidalla, suuret hartiat läjässä ja korkea otsa rypyssä miettiessään miten olisi mahdollista lisätä tyytymättömyyttä maailmaan. Hän kertoi muutamasta tukkimetsästä, missä hän oli ollut työssä — niin kovaa ja vaarallista oli työ ollut, että yhden talven kuluessa oli seitsemän miestä menettänyt henkensä. Mies, joka omisti metsän ja hakkautti tukit, oli saanut maan kynsiinsä mitä katalimpien kansan varojen huijausten ja petosten kautta; ja työläisten asunnot olivat saastaiset, syöpäläiset valloillaan, ruoka mätää, palkat huonot ja kohtelu eläimellistä. Ja keväällä tuli työmaalla käymään omistajan poika kuherrusretkensä yhteydessä nuorine vaimoineen. "Ja jessus", sanoi Henderson, "jos olisitte nähneet noiden hölmöjen kerääntyvän nuoren parin ympärille ja kirkuvan kurkkunsa käheiksi! Ja he eivät tehneet tätä vahingossa; he todellakin pitivät noista kahdesta nuoresta tyhjäntoimittajasta!"

Sitten otti sananvuoron merimies Gus, naama niin leveässä hymyssä että hänen hampaansa paljastuivat ja näkyi aukko, josta kolme hammasta oli isketty pois rautaisella köysipuikolla. Hän selitti että olosuhteet merimiehillä olivat aivan samallaiset. He eivät koskaan nähneetkään laivojen omistajia, eivät edes tienneet niiden ihmisten nimiä, jotka nauttivat tulokset heidän työstään, mutta kuitenkin olivat uskollisia kuin mielipuolet laivoille, joissa olivat työssä. Voipa käydä niinkin, että joku vanha ja raihnainen rahtilaiva lähetetään merelle tarkotuksella upottaa se, että omistajat saisivat vakuutusrahat. Mutta nuo merimiesparat rakastavat tuota risaista romuläjää niin, että menevät sen kanssa pohjaan — tai ehkä yliluonnollisin ponnistuksin pelastavat sen, omistajien sanomattomaksi mieliharmiksi!

Ja näin täytyi Petterin tuntikausia yhtämittaa kuunnella loruilua köyhien kärsimistä vääryyksistä ja rikasten tekemistä rikoksista. Hänet oli tuomittu viideksitoista päiväksi kuuntelemaan sosialistien pötyä! Ja jokaisella näistä miehistä oli hieman eri käsitys siitä, miten maailmaa olisi hallittava ja jokaisella oli eri käsitys siitä, miten asiat on muutettava. Elämä oli yhtämittaista taistelua omistavain ja omistamattomain välillä, ja kysymystä siitä, miten omistamattomat tulisivat poistamaan omistajat kutsuttiin "menettelytavaksi." Kun puhuttiin "menettelytavasta", niin käytettiin pitkiä teknillisiä sanoja, joita tavalliset kuolevaiset eivät ymmärtäneet. Petteristä tuntui että joka kerta kun hän vaipui uneen, oli tuutilaulu täynnä sanoja sellaisia kuin köyhälistö ja yliarvo ja ansaitsematon voitto, possibilismi ja impossibilismi, poliittinen toiminta, suora toiminta, joukkotoiminta ja ijankaikkinen rengas syndikalisti-anarkisteja, anarkisti-sosialisteja, kommunisti-anarkisteja ja sosialistisyndikalisteja.

XXXIV.

Tällaisessa seurassa tuli Petterin salapoliisi-kasvatus ihan kuin pakosta täydennetyksi. Hän kuunteli ja kuunteli, ja vaikka hän ei uskaltanut tehdä muistiinpanoja, hän pani erikoisia seikkoja tarkasti talteen muistiinsa, ja kun hän tuli ulos vankilasta, voi hän antaa McGivneylle jotakuinkin tarkat tiedot American Cityn eri järjestöistä ja niiden jokaisen suhteesta sotakysymykseen.

Petteri huomasi että McGivneyn juoni oli onnistunut mainiosti. Petteri oli nyt marttyyri ja sankari; hänen asemansa "vasemmistolaisena" oli varma, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankaan häntä vastaan, sai "kuulla kunniansa." Eikä kukaan halunnutkaan sanoa paljoa. Petterin vihollinen, Pat McCormick, oli poissa, hän oli järjestämässä öljykaivostyöläisiä.