Näköjään oli Duggan ruvennut pitämään Petteristä, koska hän otti hänet mukaansa tapaamaan joitakin hänen ystävistään, jotka asuivat vanhassa, hylyksi jääneessä makasiinissa, jossa sattui olemaan ikkunoita katossa; tämä teki jokaisen huoneen "atelieriksi", joita radikalit vuokrasivat ja elivät niissä jonkinlaista "mustalaiselämää." Useimmat niistä olivat nuoria, mutta oli pari vanhempaakin; niillä oli pehmeäkauluksiset paidat, pehmeät kaulaliinat, tai ei liinoja lainkaan, ja sormet aina maalissa. Heidän elämäntarpeensa olivat yksinkertaiset; kaikki heidän vaatimuksensa sisältyivät määräämättömään määrään vaatetta ja maaleja, muutamiin savukkeihin — ja vielä oli välttämätöntä saada silloin tällöin suolakurkku tai vähän hapankaalia ja pullo olutta. Ne istuivat kaiket päivät telineittensä edessä maalaten mitä odottamattomimpia tauluja — vaaleanpunaisia pilviä, vihreäkasvoisia naisia, sinipunervaa ruohoa ja käsittämättömiä töherryksiä, joita he kutsuivat "Nainen ja sinappi-astia" ja "Alaston tulemassa rappusia alas." Ja oli toisia, niinkuin esimerkiksi Duggan, jotka kirjottelivat runoja aamusta iltaan, hakaten kirjotuskonetta, jos vaan olivat onnistuneet vuokraamaan tai lainaamaan sen. Oli useita, jotka lauloivat, ja yksi, joka soitti huilua ja pani kaikki toiset repimään tukkaansa. Siellä oli muiden muassa muuan poika maaseudulta, joka sanoi karanneensa kotoaan sen vuoksi, että koko perhe veisasi virsiä pitkät sunnuntait — eikä yhdelläkään ollut musiikkikorvaa ollenkaan.

Tällaiset ihmiset sanoivat mitä vallankumouksellisempia lauseita, mutta Petteri huomasi pian, että nämä puheet eivät mitään tarkottaneet. He helposti rauhottuivat, kuin olivat läimäyttäneet jonkun maaliläjän kankaalle tai hetken hirveästi muokanneet pianoa. Tosivaaralliset punikit eivät olleet täällä; ne olivat piilossa konttoreissaan ja luolissaan, joissa ne tekivät työtä synnyttääkseen lakkoja ja agiteerasivat työväestöä ja valmistelivat palo-kirjallisuutta, jota sitten levittivät köyhien keskuuteen.

Sellaisia tapasi sosialistiosastossa ja I.W.W. liiton huoneustossa, ja vielä useissa muissa klubeissa ja kiihotusyhdistyksissä, joita Petteri tutki ja joihin hänet mielellään otettiin jäseneksi. Sosialistiosastossa käytiin ankaraa kamppailua sotakysymyksestä. Mikä tulee olemaan puolueen kanta? Oli ryhmä, kylläkin verrattain pieni, joka ajatteli että sosialismin etujen mukaista olisi avustaa liittolaisia nujertamaan kaiseri. Oli toinen ryhmä, suurempi ja varmempi, joka ajatteli että sota oli yksinkertaisesti liittolaismaiden kapitalistien salaliitto siepata maailmanvalta käsiinsä, ja tämä ryhmä halusi että puolue asettaisi olemassaolonsa vaaraan alkamalla taistelun Amerikan osanottoa vastaan. Nämä kaksi ryhmää koettivat levittää mielipiteitään osaston jäsenistöön, joka näytti olevan ymmällä kysymyksen laajakantoisuuden ja väitteiden monimutkaisuuden takia. Petterille oli annettu määräys liittyä äärimmäisiin sodan vastustajiin; ja ne olivat niitä, joiden luottamukseen hän nyt tunkeutui, ja ne olivat myöskin liikkeen rajupäisimmät, ja McGivneyn määräysten mukaan tuli hänen saada aikaan niin paljon hälinää ja ääntä kuin mahdollista.

I.W.W. liiton huoneustossa oli toinen joukko, joka pohti suhdettaan sotaan. Olisiko paras synnyttää lakkoja ja tehdä maan pääasiallisimmat teollisuudet tehottomiksi? Vai olisiko viisainta rauhallisesti jatkaa kiihotustyötään varmassa tiedossa, että lopulta työläiset kuitenkin väsyvät sotaseikkailuun, johon heidät oli peijattu? Jotkut näistä "tuplajuulaisista" olivat samalla kertaa sosialistipuolueen jäseniä ja ottivat osaa toimintaan molemmissa järjestöissä; kaksi niistä, Henderson ja Gus Lindström, oli ollut Petterin kanssa vankilassa ja siitä lähtien hänen ystäviään.

Vielä tapasi Petteri rauhanaatteen ajajat, "kansanneuvoston", niinkuin he itseään nimittivät. Useat näistä olivat uskonnollisia, pari pappia, Donald Gordonkin kuului heihin, ja sekava kokoelma naisia — tunteellisia nuoria tyttöjä, jotka värisivät ajatellessaan verenvuodatusta ja kyynelkasvoisia äitejä, jotka eivät halunneet että heidän lemmikeitään olisi viety sotaan. Petteri havaitsi heti että nämä äidit eivät olleet "omantunnon syiden" kannalla. Jokainen ajatteli vain omaa poikaansa eikä mitään muuta. Petteriä hermostutti tämä ja hän piti erikoisesti huolta siitä, että noiden äitien lemmikit tekivät velvollisuutensa.

Hän oli eräässä rauhanaatteen kannattajien kokouksessa muutaman koulunopettajan luona. Siellä pidettiin sydäntäsärkeviä puheita ja lopuksi pikku Ada Ruth, se runoilijatar, nousi ylös ja halusi tietää, onko tuo puhe kaikki mitä heiltä voi odottaa, vai uskaltavatko he järjestyä todella toimimaan jotakin asevelvollisuutta vastaan? Eivätkö he edes mene kadulle ja laita kulkuetta vastalausetauluineen ja käy vankilaan, niinkuin toveri Petteri Gudge niin jalosti on tehnyt?

Toveri Petteriä pyydettiin puhumaan "muutamia sanoja." Toveri Petteri selitti ettei hän ole mikään puhuja; teot puhuvat voimakkaammin kuin sanat, ja että hän oli koettanut osottaa selvästi, mitkä hänen mielipiteensä ovat. Tämä pani toiset häpeemään ja he päättivät astua rohkeasti esiin. "Asevelvollisuusvastaisen liiton" presidentiksi valittiin Ada Ruth ja sihteeriksi Donald Gordon — ja liiton jäsenluettelon sai McGivney käsiinsä samana iltana.

XXXV.

Tällä aikaa oli maa valmistautunut sotaan. Suunnatonta sotakoneistoa muodostettiin ja yleinen innostus kohosi. Kongressi oli hyväksynyt tavattoman suuren lainan, koko maan käsittävä agitatsioni oli järjestetty ja neljän minuutin miesten puheet kaikuivat Mainesta Californiaan. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja siinä oli valtiomiesten puheita, pappien saarnoja, kuvia ja toimitusartikkeleita — kaikki tulvillaan kuohuvaa isänmaallisuutta. Petteri sulatti nämä ja hänen sielunsa muuntui. Tähän asti oli Petteri elänyt itseään varten; mutta jokaisen järkeään käyttävän miehen elämässä tulee hetki, jolloin hän huomaa ettei hän itse ole ainoa tärkeä tekijä maailmassa, ainoa, jota tulee palvella. Petterillä oli usein ollut omantunnon vaivoja, epäilystä siitä, elikö hän oikein. Petterin, niinkuin kaikkien muidenkin, täytyi omata elämässään uskonto, ihanne.

Punikeilla oli uskonto, jos niin haluaa sanoa; mutta Petteri ei hyväksynyt tätä uskontoa. Ensiksikin se oli alhainen; siihen kuuluvat olivat vailla elämän hyvyyksiä; vaikutusvaltaa ja sitä helppoa elämää, joka johtuu vallasta. Ne elämöivät ja olivat äänekkäitä ja yhtä vastenmielisiä Petterille kuin holirollarit. Ja sitten ne aina muistuttivat elämän varjopuolista; ja kukapa viitsii ijankaiken kuunnella itkua, kun tarjolla ovat kaikki maailman ihanat, loistavat ja mukavat nautinnot?