Mutta tässä nyt oli uskonto, jota Petteri oli kauvan kaivannut. Nämä papit, jotka puhtaihin, lumivalkoisiin vaippoihin puettuina saarnasivat kirkoissa, joissa oli kultaiset alttarit ja värilliset ikkunat; nämä valtiomiehet, joiden päätä ympäröi maineen sädekehä ja joiden korvissa aina kaikuivat tuhansien hyvä-huudot; nämä mahtavat teollisuuskapteenit, joiden nimet olivat tarumaisen voimakkaita — jos ne kirjotettiin paperille, niin ne saivat kaupunkeja nousemaan erämaahan, ja taas tuhoutumaan myrkkykaasujen ja tykinkuulasateen alla; nämä American City "Timesin" toimittajat ja pilakuvien piirtäjät, joilla oli maailman kaikki viisaus ja oppi — kaikki tällaiset yhdessä muodostivat Petterille uskonnon ja ihanteen ja valmiina ojensivat sen hänelle muodossa, jonka hän ymmärsi. Petteri voi vain jatkaa yhä edelleen samaa mitä hän on tehnyt tähänkin asti, mutta ei enää Petteri Gudgen, muurahaisen, nimissä, vaan nimissä satamiljoonaisen kansan, jolla oli hinnattomat muistot entisyydestä ja epämääräiset toiveet tulevaisuudesta; hän tulee tekemään työnsä patriotismin pyhässä nimessä — ja vieläkin pyhemmän nimissä, kansanvallan. Ja — mikä oli kaikkein mukavinta — American Cityn suurliikemiehet, jotka olivat perustaneet Guffeyn salapoliisilaitoksen, tulevat yhä edelleenkin maksamaan kustannukset, joten Petteri yhä edelleenkin tule saamaan viisikymmentä dollaria viikossa ja kulut palvellessaan tuota pyhää asiaa!
Tähän aikaan oli muodissa että puhujat kilpailivat keskenään siitä, kuka voi mennä etemmäs äärimmäisyyttä kohti isänmaallisuudessa, ja Petteri luki näitä lausuntoja ja ihaili niitä; ne vähitellen syöpyivät häneen ja hänestä tuntui kuin olisi hän itse keksinyt ne. Hän alkoi ahnehtia yhä enemmän tällaista sielunruokaa; ja olihan sitä aina uutta saatavissa — kunnes Petterin sielu ajettui, ikäänkuin se olisi pumpattu ilmaa täyteen. Petteristä tuli hirveän isänmaallinen, yli-patriootti; Petteri oli punaverinen amerikalainen eikä mikään ällänlättä; Petteri oli "uros-amerikalainen", sadan prosentin amerikalainen — ja jos olisi ollut mahdollista, olisi hänestä tullut sadan yhden prosentin amerikalainen. Petteri oli niin amerikalainen, että kun hän vain näki ulkomaalaisen, tuli hän täyteen tappeluintoa. Niin ja ne punikit — Petterin täytyi kauvan miettiä voimasanoja, jotka kuvaisivat hänen tunteitaan. Mutta muuan kuuluisa pappi pelasti hänet pulasta sanoen että jos hän saisi toiveensa täytetyksi, niin kaikki punikit lastattaisiin kivilaivaan, jonka purjeet ovat lyijystä ja heidät lähetettäisiin purjehtimaan kohti helvettiä.
Petteriä suututti yhä enemmän ja enemmän se, ettei jo alettu toimiin. Kuinka paljon todisteita se oikeastaan tarvitseekaan, tuo raitiotrusti? Kerran toisensa perästä teki Petteri tämän kysymyksen McGivneylle, joka vastasi: "Älä hätäile. Saathan palkkasi joka viikko. Mikäs sinua vaivaa?"
Petteri jo otti persoonalliseksi loukkaukseksi sen, että nämä punikit tuomitsivat aatteen, jonka hän oli omaksunut. He kaikki pitivät Petteriä toverinaan ja olivat hyvin ystävällisiä; mutta Petteri tiesi mitä he ajattelisivat hänestä, kun tietäisivät totuuden, ja tämä kuviteltu halveksiminen poltti häntä kuin happo. Jos kääntyi puhe vakoojiin ja ilmiantajiin ja silloin nämä punikit tyhjensivät solvaavan sanavarastonsa ja Petteri luonnollisesti kohdisti joka sanan itseensä ja villiintyi raivosta. Häntä halutti antaa takasin samalla mitalla; hän odotti päivää, jolloin hän saisi kostaa lyömällä näitä punikkeja vasten kasvoja.
XXXVI.
"Nyt", sanoi McGivney eräänä päivänä, "on minulla hyvä uutinen sinulle. Pääset kermakerroksen pariin joksikin ajaksi."
Ja rotannaamainen mies selitti että eräässä naapurikaupungissa asuu mies, jonka sanotaan olevan monimiljoneeri, ja kirjottaneen kirjan sotaa vastaan ja joka muutenkin avustaa rahallisesti rauhanaatetta ja kapinallisuutta. "Tuo roikka käyttää paljon rahaa painotöihin", sanoi McGivney, "ja olemme kuulleet että tämä Lackman on rahapussina. Meille on ilmotettu että hän tulee olemaan kaupungissa huomenna, ja sinun pitää ottaa selvää kaikista hänen asioistaan."
Petteri tulee kohtaamaan miljoneerin! Petteri ei ollut koskaan tuntenut yhtään näistä onnellisista ihmisistä, mutta hän ihaili heitä — hän oli aina ihaillut heitä. Siitä saakka kun hän oli oppinut lukemaan, oli hän etsinyt sanomalehdistä kertomuksia heistä ja kuvia heistä ja heidän palatseistaan. Hän oli lukenut näitä juttuja niinkuin lapsi lukee tonttutaruja. Ne olivat hänen aave-olentojaan, jotka kuuluivat jokapäiväisyyttä olevaan maailmaan, yläpuolelle tuskien ja epämukavuuksien.
Ja sitten kun Petteri oli palvellut Jimjambon temppelissä eleuterialaisen exoticismin hartaana opetuslapsena, oli hän nähnyt kokoushuoneen seinällä kuvan, jonka nimenä oli, "Olympian vuori", jossa noin tusinan verran jumalia ja jumalattaria lepäili silkkipatjoilla, ryyppien simaa kultapikareista ja katsellen laiskasti kaukana olevan maan asujanten vastuksia. Petterillä oli tapana kurkistella verhojen takaa, kun temppelin päänoita astui seitsemän salaperäisen esiripun takaa korottaen kaikuvan äänensä ja hyvällä saarnanuotilla selitti elämää ihaileville kermakerroksen naisille. Hän tapasi osottaa kuvaa ja selittää noita kultaisia olympialaisia aikoja, jolloin eleuterialainen oppi oli saanut alkunsa. Maailma oli muuttunut paljon sen jälkeen, ja muutos oli tapahtunut pahaan päin. Niiden, joilla valta oli, oli otettava velvollisuudekseen palauttaa kauneus ja ihanuus maa ilmaan ja kehittää elämän ja olemassaolon hienompia puolia.
Petteri ei luonnollisesti ollut uskonut mihinkään, mitä tapahtui Jimjambon temppelissä; ja kuitenkin oli sen loisto ja opetuslasten ylhäisyys vaikuttanut häneen; hänelle oli vakiintunut ajatus päähänsä, että Olympia-vuori todella on ollut olemassa, ja kun hän kuvitteli miljoneereja ja heidän elämäntapaansa, kuvitteli hän näitä jumalia ja jumalattaria, jotka loikoilivat silkkipatjoilla ja joivat simaa kultapikareista!