LI.
Nelse Ackermanin talo oli kaukana etukaupungissa pienellä mäellä, jota ympäröi metsä. Se oli parin mailin päässä lähimmältä raitiotieltä, joten Petterin täytyi kävellä pitkästi kuumassa auringonpaahteessa. Nähtävästikään ei tälle suurelle pankkiirille ollut talonpaikkaa etsiessään päähän pälkähtänytkään että kenelläkään olisi hänen kotiinsa asiaa, eikä ole autoa. Petteri mietti että jos hän jatkaa tätä ylemmissä piireissä liikuskelemista, niin täytynee hänenkin hankkia itselleen auto.
Talon ja pihamaan ympärillä oli vankka pronssi-aita, kymmenen jalkaa korkea ja siitä pisti ulospäin pitkiä teräviä, vihasen näköisiä piikkejä. Petteri oli lukenut tästä aidasta kertomuksen American City "Timesissa" pitkän aikaa sitten; se oli niin ja niin monta tuhatta jalkaa pitkä, ja siinä oli niin ja niin monta piikkiä, ja se oli maksanut niin ja niin monta kymmentä tuhatta dollaria. Siinä oli useita suuria pronssi-portteja, jotka olivat visusti lukitut, ja niissä tauluja: "Varokaa koiria!" Porttien sisäpuolella marssi edestakasin kolme vartijaa pyssyt olalla; ne olivat seurauksena tästä dynamiittijutusta, mutta Petteri ei tiennyt tätä, vaan hän luuli niiden kuuluvan asunnon jokapäiväiseen elämään ja olevan osotuksen sen miehen tärkeydestä, jota hän oli menossa tapaamaan.
Hän painoi portin vieressä olevaa nappia, ja portinvartija tuli ulos, ja Petteri, määräysten mukaan, antoi nimen, "Arthur G. McGillicuddy." Portinvartija meni sisäpuolelle ja puhui puhelimeen, tuli sitten ja avasi ovea sen verran, että Petteri juuri mahtui sisälle. "Teidät täytyy tarkastaa", sanoi portinvartija, ja Petteri, joka oli vangittu useita kertoja, ei loukkaantunut tästä, vaan piti sitä vieläkin yhtenä osotuksena Nelse Ackermanin tärkeydestä. Vartijat kävivät läpi kaikki hänen taskunsa ja kopeloivat häntä jokapaikasta, sitten yksi heistä marssitti hänet metsän läpi somerokäytävää pitkin ja marmorirappusia kunnaalla olevan palatsin ovelle, jossa antoi hänet kiinalaisen palvelijan haltuun, joka sipsutteli pehmeäpohjaisissa lipposissa.
Jollei Petteri olisi tiennyt että tämä on yksityisasunto, olisi hän luullut sitä taidekokoelmaksi. Oli suuria marmoripatsaita ja tauluja, jotka olivat suurempia kuin Petteri, ja seinämaalauksia, joissa oli luonnollisen kokoisia hevosia; oli keski-ajan ritarien panssareita ja sotakirveitä ja japanilaisia tanssivia piruja ja useita muita outoja näkyjä. Tavallisissa oloissa olisi Petterin mieltä suuresti kiinnittänyt se, miten miljoneerien koti on sisustettu ja hän olisi nauttinut täysin siemauksin siitä ilosta, että on päässyt kaiken tämän loiston ja komeuden keskelle. Mutta nyt kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet vaaralliseen asiaansa. Nell oli neuvonut häntä pitämään silmänsä auki, ja hän piti. Kohotessaan samettimattoisia rappusia näki hän verhon, jonka taakse mies helposti voi kätkeytyä, ja aivan vastapäätä sitä taulun, johon oli kuvattu espanjalainen ritari. Hän painoi mieleensä nämä kaksi seikkaa.
He kulkivat pitkin käytävää, joka oli samallainen kuin Hotel de Sotossa, ja sen perällä palvelija noputti hiljaa oveen, ja Petteri työnnettiin ovesta sisälle suureen hämärään huoneeseen. Palvelija poistui hiljaa sulkien oven ja Petteri seisoi epäröiden ja katsellen ympärilleen. Toisella puolen huonetta kuuli hän kolme heikkoa rykäystä, sairaan miehen yskää. Siellä oli nelipylväinen vuode tummaa puuta, ja siinä katos ja verhoja sivulla, ja vuoteessa mies, istuen patjojen varassa. Lisää yskimistä, ja sitten kuului heikko ääni kuiskaten, "Tänne päin." Ja Petteri meni lähemmä ja seisoi noin kymmenen jalan päässä vuoteesta, hattu kädessä; hän ei voinut oikein hyvin nähdä vuoteessa olijaa, eikä tiennyt varmasti, olisiko kunnian loukkaus koettaa nähdä.
"Oletteko — (yskäys) mikä nimi?"
"Gudge", sanoi Petteri.
"Tekö olette — (yskäys) joka tietää noista punikeista?"
"Kyllä."