Vuoteessa olija yski aina parin minuutin kuluttua keskustelun kestäessä ja Petteri huomasi että joka kerta hän asetti käden suulleen, aivan kuin olisi hävennyt ääntä. Vähitellen Petteri tottui puolipimeään ja huomasi että Nelse Ackerman oli vanha mies, jolla oli paisuneet, veltot posket ja leuka ja puolikuun muotoiset tummat paisumat silmien alla. Hän oli aivan kalju ja hänen päässään oli musta yömyssy kirjailtua silkkiä ja yöpaidan päällä lyhyt, kirjailtu mekko. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli pulloja ja laseja ja lääkemarja-rasioita, ja myöskin puhelin. Vähän väliä tämä puhelin soi, ja Petteri odotti kärsivällisesti sillä aikaa kuin Mr. Ackerman hoiteli moninaisia liikeasioitaan. "Olen sanonut ehtoni", sanoi hän hermostuneesti, ja ryki sitten; ja Petteri, joka tarkoin seurasi kaikkia rikasten menettelyjä, huomasi että hän oli liiaksi kohtelias rykiäkseen puhelimeen. "Jos ne maksavat satakaksikymmentä viisi tuhatta nyt, niin odotan loppua, mutta en vähemmällä", sanoi Nelse Ackerman. Ja Petteri, puolipökerönä kunnioituksesta, oivalsi että hän nyt on saavuttanut Olympian vuoren huipun, hän oli nyt kaikkein korkeammalla, mihin hän voi päästä, ennen kuin pääsee taivaaseen.
Vanha mies kiinnitti tummat silmät vieraaseensa. "Kuka kirjoitti tuon kirjeen?" kuiskasi käheä ääni.
Petteri oli odottanut tätä. "Minkä kirjeen?"
"Kirjeen, jossa minua käskettiin tapaamaan teitä."
"En tiedä mitään siitä."
"Tarkotatteko — (yskäys) että ettette itse ole kirjottanut minulle nimetöntä kirjettä?"
"En ole kirjottanut."
"Sitten on joku ystävistänne kirjottanut sen."
"En tiedä sitä. Sen on voinut tehdä joku poliisien vihamies."
"No, mutta mitä se on, että tässä talossa on muka punikkien urkkija?"