Petteri kertoi edelleen yhteiskunnallisen vallankumouksen propagandasta ja salaliitoista lakia ja järjestystä vastaan, ja omaisuutta ja vieläpä rikasten henkeäkin vastaan. Petteri huomasi että kun vanha mies otti ryypyn vettä, vapisi hänen kätensä niin, että hän oli vaarassa kaataa veden päälleen; ja vähän sen jälkeen, kun puhelin soi, oli hänen äänensä kimeä ja ärtynyt: "Kuulin että koettavat saada takuulla vapaaksi noita miehiä. Angus, kuule, se on hävytöntä! Ei voi tulla kysymykseenkään! Mene puolestani puhuttelemaan tuomaria heti paikalla ja laita asiat varmasti niin, että nuo miehet pysyvät vankilassa."
Ja sitten vanha pankkiiri sai yskimiskohtauksen. "Gudge", sanoi hän, "tiedän jotakuinkin kaiken tuon. Nyt haluaisin saada tietää tästä salaliitosta minua vastaan. Kertokaa, miten satuitte saamaan sen ilmi."
Petteri kertoi; mutta luonnollisesti hän koristeli kertomustaan, ainakin sen suhdetta Mr. Ackermaniin — nämä miehet olivat yhtämittaa puhuneet Mr. Ackermanista, niillä oli jotakin erikoista häntä vastaan.
"Mutta miksi?" huusi tuo vanha mies. "Miksi?"
"Ne luulevat että te taistelette heitä vastaan, Mr. Ackerman."
"Mutta sitä en tee! Se ei ole totta!"
"Ne sanovat että annoitte rahaa, jotta Goober saataisiin hirteen. Ne kutsuvat teitä — suonette anteeksi?"
"Kyllä, kyllä, luonnollisesti."
"Ne kutsuvat teitä 'pää rahapiruksi'. Ne sanovat teitä American Cityn rahakuninkaaksi."
"Kuninkaaksi!" huudahti pankkiiri. "Se on pötyä! Gudge, se on vain sanomalehtien puhetta! Olen köyhä mies nyt. Tässä kaupungissa on kaksi tusinaa rikkaampaa miestä kuin minä olen, ja niillä on enemmän valtaa. Katsokaa —" Mutta tuo vanha mies alkoi taas rykiä ja meni niin heikoksi, että hänen oli pantava makuulle, kunnes kohtaus meni ohi. Petteri odotti kunnioituksella; mutta ei häntä niinkään petetty. Petteri oli tinkinyt koko elämänsä ajan ja kuullut yhtä mittaa ihmisten vaikeroivan köyhyyttään.