Katri: Mutta katsohan, tuolla maantiellä tulee Kahvi-Leenakin reppuineen. Mikäpä tuuli hänetkin tänne toi?
Kustaa: Se iloinen sielu! Mitäpä lienee taasen eukolla kerrottavana.
Kahvi-Leena (Tulee mytty kädessä): Siis vihdoin olen täällä. — Päivää, Katri, niin Katrihan sinä olet, vai muistiniko pettää? Ja tuossa toinen. No Kustaahan se onkin. Terveisiä kaupungista!
Katri: Onhan se Leenakin jälleen kotipaikkoihinsa osannut?
Leena: Olenhan minä, olenhan minä. Ei viihdy lintukaan vieraalla maalla saatikka sitten ihminen. — No. Kuinka sitä nyt on täällä päin voitu?
Katri: Aina vaan kuten ennenkin. Ei ole tapahtunut mitään kummempaa. Mutta mitenkäs se Leena on itse voinut?
Leena: Herra parantakoon! Onhan se ollut väliin niin ja väliin näin. Väliin on ollut murhetta, väliin taas iloakin. Palveluksessa olin kaupungissa kahdessakin paikassa. Kumpikaan paikka ei nyt niin kehuttava ollut, mutta menihän se sentään, menihän se. (Huokaisee syvään).
Katri: Ja mikä nyt sitten päähänne pisti, että jätitte toimenne ja lähditte tänne tallustamaan?
Leena: Mikäkö päähäni pisti? Kysytkin vielä. Sanoinhan jo, että kaipaahan sitä lintukin kotimaitaan saatikka sitte ihminen. Tahdoin taasen nähdä näitä järviä ja vuoria, kuunnella syntymäseutuni honkien huminaa ja tavata entisiä tuttavia. — Mutta voi herran terttu, miten sinustakin on tullut pitkä tyttö!
Katri: Ja onko sitte ihme? Johan pari vuotta tulee siitä kun minut viimeksi näitte.