Leena: Niin — pian kulkee aika. Mutta minäpä vaivainen olen tullut tuolla kaupungissa kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Katri: Ette ensinkään. Punoittaahan poskennekin kuin mansikat aholla.
Leena: Ei ole minullakaan kuin oli ennen. Vanhaksi alkaa käydä jo ihminen, enkä tiedä, millä leipänsä irti saisi.
Kustaa: No siihen tiedän kyllä keinon: teidän pitää hankkia itsellenne kelvollinen sulhanen ja mennä vakavaan liittoon. Onhan se elämäkin silloin vakavampaa ja hauskempaa.
Leena: Ahah, Kustaa, se entinen pilkkakirves. Enpä muistanut sinua ollenkaan, kun tämän Katrin kanssa touhusin. Onpa sinustakin tullut jo aika mies, uljas ja pulska. Sinun kyllä kannattaa naimaan mennä, sillä saathan sinä morsiamia viisi joka sormelle.
Kustaa: Onpa se Leena nyt oikein antelias. Mutta ellenpä enää tarvitsisi yhtäkään?
Leena: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Tämä Katri on sinun morsiamesi. No ilmankos se muotokin loistaa ja paistaa kuin Naantalin aurinko.
Kustaa: Oikeinpa arvasitte. — Mutta teille täytyy minun myös ruveta touhuamaan kumppania tälle elämän ohdakkeiselle -polulle. Miekkonen vaan on se mies, joka saa teidänlaisenne emännän.
Leena: Hm. Mitäpä me vanhat sulhasista! (Valoa virtaa näyttämölle.) Kas, jopa juhannustuletkin palavat!
Katri: Ehkä lienee parasta mennä katsomaan, ennenkuin' sammuu. Siellähän tekin Leena, tapaatte tuttavianne.