Katri: No?
Kustaa: Minä todellakin seuraisin sinua, vaikka maailman ääriin mä seuraisin.
Katri: Ja miksi juuri minun perässäni? Ja ellenpä huolisikaan sinun seurastasi, mitäpä tekisit silloin?
Kustaa: Et huolisikaan. Mitä vielä! Tiedänhän minä aivan hyvin, että seurastani huolisit. — Ja sitten, Katri, olen ajatellut, arvaas mitä?
Katri: No sanoppa!
Kustaa: Olen ajatellut, että koska meitä nyt on kaksi… (Tarttuu hänen käteensä.) Niin, Katri, pidäthän sinä minusta?
Katri: Mutta tiedäthän sinä…
Kustaa: Niin tiedänhän minä. (Syleilee häntä.) Kas tuonne hongikkoon, joka tuolla vuorella lepää, me majamme rakennamme. Siellä kaksin raadamme ja kärsimme, eikö niin?
Katri: Niin, niin, siellä monta, monta vuotta onnessa elämme. Sepä vasta tulee olemaan ihanaa.
Kustaa: Ihanaa tulee se olemaan, taivaallista, Katri!