Tule lintu, sa riemukas rintaa, sä laulaja riemuinen, pois kauaksi tuskani kanna taa vuorien korkeiden!
Kustaa (On laulun aikana tullut ja rientää nyt esiin): Etkö todellakaan riemua tunne, kun noin surullisesii laulelet?
Katri: Kustaa! No pilvistäkö sinäkin putosil? Enpä olisi laulanutkaan, jos tietänyt olisin, ken on mulla kuuntelijana.
Kustaa: Siis onni minulle, ettet tietänyt, sillä aamurunkoiton tavoin valaisi laulusi sydäntäni.
Katri: Todellako! No sepä hyvä. Sinulla on kai siis jotakin surtavaa?
Kustaa: No onhan sitä. — Mutta sinä et voi todellakaan arvata, minkälaisen vaikutuksen laulusi teki.
Katri: Älähän nyt aina kiittele. Sehän tuntuu niin jokapäiväiseltä. Siitä tulee sinun lakata.
Kustaa: Lakatako? Sepä tuntuu vaikealta, sillä parastahan sitä aina kiitellään. Ja tiedänhän minä aivan hyvirn, että sinä olet parhain tyttö koko kylässä.
Katri: No jopa nyt jotakin.
Kustaa: Ja jos sinä edes hetkeksikin matkustaisit jonnekin pois, niin arvaapas mitä tekisin silloin minä?