Heikki: Mitäpä me tässä turhia haastelemme! Onhan se jo soittajan velvollisuuskin seuraa tehdä, mukanansa kone, joka vanhat luo nuoriksi ja särkyneet sydämet ehjiksi loihtii. Sehän kuuluu luonnollisesti asiaan.
Taneli: No, no, älkäähän nyt! Kukapa sitä nyt tällaiselta herrasväeltä hennoisi mitään kieltää. Minne vaan silmänsä luokin, niin kaikkialta näkee rukoilevia silmiä ja pyytäviä katseita. Teille seuraa olen tekevä. Soittava olen niin että mäki kaikaa ja vaarat vaskiset va pisevat ja olenpa soittava aamuun asti.
Kerttu: No tuonhan kaiken me jo edeltäkäsin arvasimmekin.
Taneli (Raappien korvaustaan): Mutta yksi asia painaa mieltäni. Mieli on miehellä musta ja kieli kuivinta kuivempi. Suottehan tekin minulle hiukkasen iloa, kun minäkin teille suon?
Matti: No tietysti, jos vaan siihen antiin pystymme.
Taneli: Eipä tarvita pystymistä paljon. Annatte vaan pari tilkkasta sydämen tippoja, mieleni murheisen lohdutukseksi. Silloin vasta voin soittaa ja polkkia vedellä. Eikö niin, hyvä herrasväki, onhan se oikeus ja kohtuus?
Heikki: Mutta sanoittehan eilen — ellen väärin muista — että heitätte hiiden hinkaloon kaikki väkijuomat ja sen semmoiset ja rupeatte todelliseksi raittiusmieheksi.
Taneli (Miettien): Sanoinko niin? No juutas! Teinpä nyt hullun lupauksen. Olisihan tuo vähän niinkuin mieltä murheista virkistänyt.
Heikki: Iloinen on mies, kaipaisiko iloa parempaa! Ja mitä ne väkijuomat sitten mieltä virkistäisi? Mitäpä ne muuta tuovat, kuin kurjuutta, tuskaa ja turmiota.
Taneli: Taitaapa se niinkin olla. Mutta hiisi vieköön, olisihan se sentään mieltäni riemuisaksi luonut. Täytynee kai sitä sitten kohtaloonsa tyytyä.