(Väistyvät syrjemmälle)
Mestari (tulee): En voinut mennä vielä kotiin. Tahdon vielä hiukkasen hänen kanssansa haastella, tahdon jo tänä iltana puhua kaikki selville hänen kanssansa. Ah! Miten pehmeä olikin hänen kätensä, miten valkea ja puhdas. Hänen otsansa paistoi kuin aurinko, hänen poskillaan kukkivat ruusut, ja huulillansa väreilivät tuhannet hymyt. Mutta hän oli hieman nyrpeä minulle. Se ei kuitenkaan minua pahoita, sillä ymmärränhän minä sen, että hän koetteli minun luontoani, se on selvä. Ah! Amanda, sinut näin minä syliini suljen!
(Syleilee ilmaa).
(Samassa hyökkäävät kaikki herrat esiin ja tarttuvat kummastuksissaan olevan mestarin niskaan).
Koivu: Mutta nytpä tulikin mestari kiinni seikkailuistaan.
Mestari: Mi-mitä tämä on! Yhäti tuo sama mies, minun vainoojani, joka jo äsken minun askeleitani seurasi. Nyt on hän hankkinut itselleen lisäväkeä. — Mikä todellakin on aikomuksenne?
1:nen herrasmies: Ahaa, mestari ei näy ymmärtävän meininkiä. No, voimmehan sen teille selittääkin. Mestari kai muistaa äskeisen keskustelunsa kauppias Koivun rouvan kanssa ja sen, kuinka hän paseeraili hänen akkunansa alla?
Mestari: Kauppias Koivun rouvan kanssa?
Koivu: Aivan niin, herraseni, minun vaimoni.
2:nen herrasmies: Sallikaa minun sanoa, herra mestari, että se on jokseenkin epäilyttävää olla keskustelussa toisen miehen vaimon kanssa tähän aikaan päivästä.