Ja sen sinisen siimehen helmassa
me uskoimme: onnea on,
ja onnea suurta ja korkeata,
ja sen määrä on mittaamaton.
Mut' oisiko elämän aalloilla nyt syntynyt usko jo uus': oi missä on onni, mit' etsimme, oi missä on onnekkuus?!
Mä uskoin ennen unihin —
Mä uskoin ennen unihin — nyt enää usko en: nyt uskon vainen tyhjyyteen ja pimeytehen.
Mä uskoin silmiin tyttösen,
sinisiin silmihin;
mä uskoin kesään ikuiseen
ja ikikukkihin.
Unelma: tyhjyys — muuta ei;
sen jälkeen tuska saa
ja syksy synkkä sydämeen,
mi kukat kuolettaa.
Voi, mua poikaa poloista,
mies raukkaa etsivää!
Voi, yötä, mik' on ylläni,
niin tummaa, synkeää!
Mut' oma syyni: unihin mä miksi uskoinkin ja kesän ikuisuutehen ja sinisilmihin.
Minä tahdon sun helmaani kietoa —
Minä tahdon sun helmaani kietoa ja painaa sun rintaani vasten! Oi, ollahan ystävät, ollahan oi! Niin tapa on hyvien lasten. Ja lapsia oomme me kumpikin — miks' emme me hyviä oisi, miks' emme me yhdessä hymyillen ja toistemme lemmestä nauttien elonpolkua kulkea voisi! Minä tahdon sun helmaani kietoa, ja irti en päästä mä sua; minä tahdon, sä ett' olet omani ja että sä lemmit mua! Oi, ollahan ystävät, ollahan oi, niin riemua meillä on aina, satakielien soitot ne korviimme soi, ja huolet ei harteilla paina, ja kaunis on päivä ja kirkas on yö — Oi, tulkosi helmaani, kulta! Oi, kuuletko rintaani, kuinka se lyö: saat lempeni liekkivän multa! Me käykäämme lempien, leikkien ilahuttaen toistamme, tyttönen, tämä taipale loppuun saakka; ja vihdoin, kun ehtinyt ilta on, ja kellot ne vuorilta soivat, me yhdessä painumme lepohon me uinumme huulilla hymy, ja silmissä siintävä päivä.