Syksy
Jo on pilvissä selkeä taivas, ja yön jo on peitossa maa, ja kuolema luonnossa kulkee ja kantavi valtikkaa.
Jo on usvien verhossa rannat,
yö yllä on niidenkin,
ja koivut on kyynelesilmin
ja katsehin murheisin
ne katsovat, itkevät kuuset;
mure kaikkea kahlitsee —
Oi, vieläkö päiväksi kerran
yö synkeä valjennee?
Ja vieläkö kevätkin koittaa
taas jäljestä syksyisen,
ja vieläkö kukkaset puhkee
ja toivehet ihmisten?
Ei toivoa, riemua yhtään!
Ei mull' ole ainakaan.
Minä toivottomuudessa kuljen
ja kaihoja laulan vaan.
Minä tahtoisin katkoa kahleet maan —
Minä tahtoisin katkoa kahleet maan ja uudestansa sen luoda; minä tahtoisin laulaa lempeä vaan ja kaikille onnea suoda ja itkeä itkut ne ihmisien ja maailman murehet kantaa ja lapsille synkeän syksyisen, jotk' kulkevat kumpuja kyynelten, ma tahtoisin auvoa antaa.
Ja ma tahtoisin päivyen kohottaa taas taivaalle uudestansa, ja ett' olis maa tää auringon maa ja kansa tää auringon kansa, ja että ei tääll' olis syksyä, yötä, vaan ainaista riemua, onnea vaan, ja toiset ei toisilla teettäisi työtä ja kantaisi vääryys ei valtikkataan.
Oi kuink' olis armasta silloin täällä, kun alla ei huolien huokaisi maa, kun leyhyisi vuorilta suviset tuulet, ja ilm' olis puhdasta tuoksuavaa, kun laulut ne helkkäisi metsissä, mailla, kun maan lapset kulkisi vaivoja vailla, kun sijansa saisivat aattehet suuret, ja rinnoissa ihmisten olis niiden juuret, ja elo olis ainaista päivää —