Oi, kuink' olis armasta silloin täällä: ei miel' olis synkkä, ei pystyä tie, jok' ainoa kulkisi kukkien päällä — mut' kuinkahan kaukana aika se lie?
Olen uottanut sitä ja vieläkin uotan. Ma turhaanko toivon ja turhaanko luotan ja haaveita hulluja haaveksin vain, ja konsana aika se tuo eikö koita, ja konsana elo eikö kuoloa voita, ja ainako täällä on huolta ja vaivaa, ja ainako surut synkät sielua kaivaa, ja ainako yllä on yö, ja konsana lopu eikö orjien työ, ja vaikene armaampi aamu?
Se aamu, se kerran on valkeava, ja sen aamun, sen täytyvl valjeta.
En tahdo painaa päätäni.
En tahdo painaa päätäni, en tahdo orja olla: on vapaa, vapaa henkeni. Kuin kuusi kalliolla pää pystyssä oon seisova, jos tuulee tuulet tuimina ja vinkuu viimat kohtalon tai rauhaisata on.
En tahdo rukoella, en: on orjien se työtä; en tahdo käydä anellen ja kerjuusauva myötä. Töit' olkoon muiden teot ne, mut' ei ne sovi minulle: ken kantaa päätään pystyssä, se ei voi kerjätä.
En tahdo ostaa kunniaa mä pelkureitten lailla; jos en mä muuten sitä saa, oon silloin sitä vailla; ja jos mä sitä kaipailen, mä töilläni sen ansaitsen: työ kunnian tuo tullessaan, ei kulta konsanaan.
En tahdo olla petturi mä eessä Jumalani, mun vaikka maatuis' maineeni ja kuolis kunniani: on paremp' eessä ihmisten vaikk' olla suurin syntinen kuin käydä eessä Herransa vain valehurskaana.
Pakkasessa.
Paukkuu tammipakkanen, tuul' on pohjanpuolla. Poika pieni värjyen usten ulkopuolla seisoo ryysyvaatteissa, kalpeana, kurjana, jalka pieni paljas on katse arka, levoton.