"Avatkaatte! Avatkaa!"
Näin saa sanotuksi.
"Mua jäätää, paleltaa!"
Mut' ei aukee uksi.
Kiinni pysyy. Värjyen
Kolkuttaapi poikanen.
Huulet yhteen puristuu.
Paukkuu tuima tammikuu.
Koittaa aamu armainen. Ken on poika tuolla, Kalpeekasvo, ryysyinen usten ulkopuolia? Siinä nukkuu: jäätyneet poskillaan on kyynelveet, silmä puoliks' avoinna täynnä tuskaa, kaihoa.
Se on houkka mi vaivoja vaikertaa —
Se on houkka, mi vaivoja vaikertaa ja haastavi huolistansa! Paras käydä on seppele otsallaan ja riemu se rinnassansa, paras nauttia nautinnonaikana elon onnesta, elämän riemusta: kas, aika se entävi, joutuun käy ja ilta jo ennättäy.
Lyhyt aika on meille mi annettiin, kesä kerkeä nuoruutemme, pian talvi se ankara luntansa on heittävä hapsillemme, pian ryppyjä otsalle ilmaantuu, pian nuoruus ja kauneus kuivettuu, pian saapuvi syksy ja kaikki se lyö, ja silloin on ehtinyt yö.
Oi, emmekö silloin me nauttisi siis, kun nauttia meillä on valta! Maan lapsi, sa katko'os kahlehesi ja nouskosi murheitten alta! Et surra, et huolla, et itkeä saa! Niin kukkiva, kaunis ja suuri on maa, ja taivas on kirkas ja maailma on sees! Oi, sulje sä päivä sun sydämees!
Onnekas.
Uhmata, seistä ja uskaltaa, kuohua kosken lailla, katsoa pilkaten maailmaa, katsoa pelkoa vailla, hymyillä kirkkaus otsalla, nuorena olla ja vapaana, lempiä, leikkiä, nauraa vaan — Oi, sepä onnekas päällä on maan, näin kuka silloinkin tehdä voi, kuolo kun kulkevi, ukkonen soi!
Ulkokullatuille.
Voi miten, voi miten halveksin teitä, päällenne katsoa viitsi ma en, joukkiot, joidenka kasvoissa pyhyys loistavi kirkas ja taivahinen.