Luulette, että mun pettää te voitte —
Turhia! Sielunne pohjahan nään:
siellä on ruumenta, siellä on ruhkaa,
puutu ei viekkainta vilppiäkään.
Voi miten, voi miten halveksin teitä!
Kuulkaa te neuvoni: parhainta ois,
että jo vihdoinkin valheitten naamarin
heittäisitte te kasvoilta pois!
Elkää te uskoko, autuutta että
kasvoilla kauneilla saavutatte,
elkää te uskoko, että te voitte
salata synkeän sielunne.
Tyhmyrit! Kullatut farisealaiset!
Viisaammat nauravat nauruansa,
naurua pilkan ja naurua herjan —
tyhmiltä saatte te kunniata.
Nauran ma teitä ja raskaasti huokaan: voi teitä, pettäjät itsennekin! Voi teitä valhetten viitoissa käyvät — säälin mä teitä ja halveksin.
Ilta.
Mi ihme ilta, vakaamielinen ja kaunis, kalpea ja tenhovainen: maat, metsät nukkuu lailla lapsien verhossa hämäräisten verhojen, ja iltasoitanto soi ihanainen kuin enkel' laulu korkeudessa, se kaikuu metsistä ja vaaroilta ja sulauupi tuulten hyminään niin hellään, leppeään ja lämpimään.
Mi ihme ilta! Rauha täyttää maan, ja luonto uinuu onni otsallansa! Niin kaunis on se tuossa nukkuissaan, niin hertas hymyily on huulillaan — ei mikään häiritse sit' unessansa. Autuutta tulvillaan sen sielu on, siks' onkin katseensa noin suruton ja silmäänsä ei kyynel sumenna — Oi rauhan ilta, ilta ihana!
Sä sielu, joka uuvuit taisteloon jo päästä mielit rauhan satamahan, nyt nukahtaos illan suuteloon, sen lauluun nukahtaos, soitantoon niin hellään, sointuvaan ja suloisahan! Tänlaisena iltana ken kuolla saa, se mitään ei voi enää kadottaa, ei mitään ihanampaa toivoa — Sä sielu, joka kärsit, nukahda!
Yö vaikka on synkkä mun sielussain —