Yö vaikka on synkkä mun sielussain ja syömmeni itkee verta, niin annan ma otsani loistaa vain kuin loisti lapsena kerta, niin annan ma huuleni hymyillä ja tahdo en surra, en itkeä, ja tahdo en muille ma näyttää mun sieluni synkeyttä.
Ja siksi ne, siksi ne luulevatkin, ma ett' olen onnekas täällä, ma ett' olen mies mitä riemuisin joka kulkevi kukkien päällä. Ei tiedä he siitä ei rahtuakaan, mitä kärsinkään joka hetki, ja miten on pystyä tieni mun tää ja työlästä elämän retki.
Oi, ihmiset jospa te tietäisitte, miten poveni mun liekkivi, palaa, miten henkeni hehkuvi rauhatonna ja rintani riutuvi salaa, niin ette te hymyäis' varmaankaan kun teille ma hymyäisin, jok'ainoa katsoisi kaihoten vaan, ja ma säälin keskelle jäisin.
Talvi-ilta.
Talvinen ilta. Sammunut hiillos töllissä pienessä tuhkaksi on.
Himmeä, sairas on äityen katse. Lapset ne pyörivät ympärillään, lapset ne pyörivät pyytäen leipää.
Veikon on nälkä ja siskon on nälkä, viimeinen kannikka syöty on juur'! veikon on kylmä ja siskon on kylmä, anna ei lämpöä tummunut tuhka.
Himmeä, sairas on äityen katse. Painunut kiinni on raukea silmä. Valkeat liljat ne poskilla kukkii, tunturin luntakin valkeammat — käs' se on polvelle hervahtanunna, käs' se on kylmänä niinkuni jää.
Pimeä on pirtti ja ahdas ja synkkä, pimeämpi lasten ja äityen mieli. Pimeä on pirtti, mut' ulkona on ilta kaunis on, kirkas ja lempeäkin: kullassa kuuhuen hanget ne läikkyy, tähtöset kirkkaina kimmaltavat, yöttäret kummuilla leikkiä lyövät: säihkyvät tummat ja tuliset silmät, notkuvat varret ja kiiltävät vyöt —
Pakkanen paukkuvi nurkissa töllin.
Äiti ja lapset on nukkunehet.