Laulu yössä.

Tämä rauhallisuus mua painanut on, minä tuulehen tahdon ja taistelehon ja sinne, mis' aallot ne hurjimmin lyö, ja missä ei tuskat ne sielua syö, ja missä ei itketä illoin, ja missä on riemua, nautintoa ja tulta on naisien suukkosissa, ja elämä on kuohua kuumaa, joka nostaa ja tenhoo ja huumaa ja sielulle kaikkea suo — Minun tuntea täytyvi tuo!

Ja siksi mä kaihoan pois, pois, pois! Olen ollunna onnea vailla, olen kantanut kaihoa rinnassain ja kulkenut kulkurin lailla. Vaan nytpä, oi, nytpä en tahdokaan, minä murheita muistella ollenkaan, nyt kerrankin nauttia tahdon! Siis pois, pois täältä jo, kauaksi pois! Ilon tahdon mä kulkea teitä. Pois sinne, miss' tuskia tunneta ei ja rimmet ei rintoja peitä!

Sonetti.

On menneet kaikki, mutta rinnassani ei sittenkään oo yötä synkeää: on vielä hymyn pilvet huulillani ja vielä uskallan mä ylvästää.

On peittynynnä pilviin taivahani, ja ympärilläni ulvoo myrskysää, mut vielä nauran pilkkanauruani ja vielä silmäni mun liekehtää.

Se miestä todistaa ja uskallusta näin uhmata kun yössä uskaltaa, kun elo kohti kulkee kuolon usta

ja kaikkiall' on synkkää, sumeaa. Mut' en mä työtä pelkää, ponnistusta en kuolon hymyilyä kamalaa.

Ja vielä mä uhmata uskallan —

Ja vielä mä uhmata uskallan, yö vaikka on ylläni tumma ja purttani haurasta myrskyt lyö ja suuri on huolien summa.