Näen heidät ylitse ajan ja paikan: kivitettyinä, ristinpuussa, rovioilla ja giljotiinilla, kiväärinpiippujen edessä ja sähkötuoleissa. Heillä on yllänsä harmaa vanginpuku tai kirjava kaapu. Ja sotamiehet heittävät arpaa siitä. Heidän on kuoltava, jotta me emme kuolisi.
Katso — he loistavat: he ovat hiili ja kytevät sielusta sieluun, he ovat soihtu ja valaisevat aikojen kuilua, he ovat vaskinen käärme ja veri pihtipielissä ja sateenkaari vedenpaisumuksen yllä.
Heidän kuolemansa elämä on loppumaton. Heidät haudataan koko maailman povelle, tulevien aikojen syliin.
PALAVA LAULU
Polun talvisen päähän päätyi
ja hangelle jääksi jäätyi
eräs vaeltaja täältä.
— Mut laulu soi hänen päänsä päältä.
Se soi ja — hulmuten paloi.
Ja nukkujan otsalle valoi
se seppelen tulta.
Tuli taivaalle nous. Jäi maahan multa.
HOLLANTILAINEN
Näit edessäsi unet kultaiset kuin tornit, uponneina aallon alle. — Nyt takanas on päivät mennehet kuin laivan vanat, kuolleet ulapalle.
Öin ylläs, allas tähtiparvi on
kuin verkon silmukoissa tuhat kalaa.
Mut kuolleen-harmaa, tyhjän-toivoton
on meren erämaa, kun aamu palaa.
Niin sadat ajast'ajat vaeltain
samosit meren salaisuutta kohti.
Edessä silmiesi hourivain
se paetessaan väikkyi — Tyhjään johti.