kuin jättänyt ramman ruumiin olis sielu poikasen ja syöksynyt kilpasille kera toisten, riemuiten.
Hän askelen astui — — mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä… Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,
joka, ruumis tärisevänä, iho harmaana kääntyi pois kuin ruskean nutun alla sydän pakahtunut ois. —
Yhä riemukas huuto kiiri, yhä kirkas nauru soi yli aurinkoisen hiekan johon lehmus varjon loi.
PILVILAULU
Hetket liitävät niinkuin pilvet vainioitten yli. Kaikkien pilvien takaa aukee ahnas Tyhjän syli.
Ei ole mitään armahdusta
sille, mi elää tohti,
sille, mi lentää perhossiivin
Päivän silmiä kohti.
Mikä on rientänyt korkeimmalle,
korkeimmalta se putoo.
Kuolema niittää vainionsa.
Lukki verkkonsa kutoo.