Miten olin joutunut siihen maahan, sitä en tietänyt. Minä vain olin siellä ja avasin silmäni.
Siinä maassa oli niin toisenlainen olo kuin täällä, että minun sanani näyttävät kuihtuneilta, kun niiden pitäisi kuvailla sitä. Siinä maassa ei ollut kuuma eikä kylmä, eikä pouta eikä sade. Oli vain tila, joka säteili ja tuoksui. Ainainen valo, jota mikään varjo ei silponut.
Elävä, ravitseva ilma, jossa ei vaeltanut tuulta eikä pilveä.
Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä.
Täällä olin raahannut taakkaa — ja raahaan; tuntenut pelkoa, syyllinen, kuoleman-alainen; nähnyt varjot ja varjoni, kysyen päivästä päivään: Mitä? Miksi? ja Kuka on säätänyt näin?
Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsessänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. Niinkuin vastasyntynyt, joka ei muista eikä kysele. Avaa silmänsä ensimmäistä kertaa, näkee kaiken, tuntee sen hyväksi, rakastaa sitä ja on yhtä sen kanssa. Ikää vailla. Kuitenkin onnellinen siitä, minkä tuntee: että on aina ollut olemassa, ja on aina oleva — samanlaisena. Avaa silmänsä, mielessä sanomaton ilo ja varmuus:
Olemme turvassa, sieluni!
Minä näin edessäni suuren puun ja siinä kuultavat lehdet. Ja tunsin: puu näki minut. Puu oli elävä. Lehdet katsoivat minuun — ja kimposivat ilmaan. Lehahtivat puun ylle niinkuin kultainen pilvi. Ja pilvi liversi. Tuhat pientä linnunääntä liversi pilvessä.
Lehdet — linnut.
Sitten ne vaikenivat jälleen. Palasivat oksille. Olivat lehtiä.