Yksi niistä, pienin ja untuvaisin, erkani muista ja lähestyi minua. Kaarteli kasvojeni ympärillä. Istahti kädelleni, sykähtelevää elämää täynnä. Katsoi minua aurinkoisin silmin ja visersi:
— Missä olet ollut?
Enkä minä ihmetellyt sitä, että ymmärsin viserryksen. Kaikki oli siinä maassa luonnollista, itsestäänolevaa.
Ajattelin kysymystä. Mielessäni heräsi himmeä muisto, niinkuin pakeneva varjo. Ja minä vastasin:
— Hyvin kaukana — — pimeässä.
Tunsin kaikkien kuuntelevan minua. Puun ja lehtien, ilman ja valon.
— Mitä on pimeä? piipitti lintu.
— Sellaista, missä ei nähnyt mitään.
— Oliko se samaa kuin suljetut silmät?
— Ei se ollut sitä? Minä olin avosilmin — enkä minä nähnyt.