Mut viitoin ja kannuksin
et etsinyt kruunuas maailmasta.
Käsin näkymättömin
toi kulmilles seppelen Kuolema vasta.
Pyhä kutsumuksen-ties
sua johdatti vuorin ja laaksoin;
et poikennut polulta, mies,
sitä et sinä mitannut tuumin ja vaaksoin.
Teit kaiken, minkä teit,
oman kuninkaallisen, tuntos mukaan.
Nimes "Maailman kirjaan" veit —
sitä tahrattomampaa ei vie kukaan.
Käsin tyhjentymättömin
sinä jakelit tarvitsevaisille kultaa.
— Olet luonamme vieläkin,
nyt vaikk' olet mullassa multaa:
Joka kerta, kun kevät saa
ja kupeensa vyöttää nuorten suku,
sen silmiin kangastaa
sinun piirtämäs "Maailman kirjan" luku.
Miespolvet vaihtukoot —
ei äänes vaieta saata.
Aseveljies oppaana oot:
— Ylös, matkalle, kohden pyhää maata!
("Seppelöidyn" ensi-iltaan.)
KUVA
Jo sinun silmistäsi tuijotin,
Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen
ja ajan kiertäessä palasin
ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen.
Tuhannet vuodet hiljaa kahisten
vaelsi pensastoissa tuulten lailla.
Syvyyden kalvoon yhä katselen.
Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla.