Mä tiedän katsovani jumalaan.
Ja minuun katsoo joku jumalista.
Ah — nälän kuluttavan-autuaan
join hänen silmistänsä tutkimattomista.
En ole hän — ja tunnen kuitenkin:
häneksi, häneen täytyy minun tulla.
Hän katsoo minuun kasvoin ihanin —
mut rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla.
Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden!
Se palaa niinkuin liekki alttarilla
edessä Kauneuden silmien.
On kuolettava katse kuolemattomilla.
Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa
nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä.
Mut — lähde kerallani vaeltaa.
Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä.
Jos minne menenkin, mä näen sen.
Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu!
tai: Tomus tahraa, ole likainen!
en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu.
Niin ajast' aikaan, vanki jumalan,
käy taikaympyrässä elon mailla.
Häneksi, häneen isoon, janoan —
mä, irvikuva, kauneutta vailla.
KATSE
Sun tyynen-helteisissä auterissas on ukkosilmaa aina-vaanivaa, vavahtelevaa pedon-uinuntaa — ah, kissankynnet piilee sametissas.
Salaisen sielumeren kuultavainen
oot kalvo, jossa lumpeet päilyvät.
Mut pohjallas on varjot himmeät,
ui siellä mustekalan kuvajainen.
Oot arvoitusten meri, vailla rajaa.
Ain' uusin, avartuvin taivahin
ja uusin, toivottomin syvyyksin
sä houkuttelet syliis sukeltajaa.