Vihdoin — pensas liikkui. Pensas astui syrjään.
Kun minä silmäni kohotin, katso — minä näin Hänet.
Unessa olin häntä alati etsinyt pimeästä — turhaan. Ajattomuudessa olin jo tuntenut hänet — ja kadottanut. Kaikkialla olin hänen jalkojensa jälkiä tavannut — en häntä itseänsä koskaan.
Nyt hän oli edessäni elävässä muodossa. Nimetön Olento — sieluni uni. Kauneus kietoi hänet kuin pilvi, lukemattomin kuultavin hunnuin.
Kun minä katsoin häntä, hän riudutti silmät ja kuihdutti sydämen — ja virvoitti ne samalla. Se oli autuus ylitse kaiken määrän, syvä ja hukuttava niinkuin taivas ja meri.
— Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani.