Ja maastakin puhkesi esiin riemuitseva elämä. Minä näin seisovani keskellä ääretöntä kukkien parvea. Sieraimiini lainehti ihana tuoksujen meri. Ja kun minä aloin kulkea — kukat vaelsivat kerallani. Puhkesivat edessäni, puhkesivat molemmilla kupeilla, lähtivät takanani lentoon — lepattivat perhosen siivin. Ja ilmaan syntyi elävä sateenkaari. Sekin vaelsi kerallani.
Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto.
— Tule, hän on odottanut sinua!
Se oli niinkuin tuhansien huilujen hyminä.
Linnut liversivät sitä. Ja puu hymisi. Ja kukat ja ruohot. Ja perhojen sateenkaari. Ja ilma ja valo. Ja maa oli allani niinkuin helisevä harppu.
En minä tietänyt, miten kauan vaelsin. Kuka voi mitata ajatonta aikaa? Enkä minä tietänyt, mihin minä vaelsin. Tottelin ihanaa kutsua. Enkä minä uupunut.
Äkkiä vaikeni hyminä. Sateenkaari vaipui pehmeästi maahan ja lepäsi siinä kuin kirjava matto. Linnut lensivät lehdiksi puihin ja pensaihin. Airut kaarteli yksinänsä ilmassa, visertäen:
— Odota tässä ja katso! Odota ja katso!
Samassa sekin oli lehti, pienin ja kuultavin kaikista.
Odotin hetken — vai odotinko tuhannen vuotta, kuka sen tietää?
Ei ollut olemassa mitään muuta kuin odotus, hengähtämätön. Niinkuin
Jumalan odotus, kun hän on sanonut: Tulkoon!