Aallot, välkkyvin evin ja pärskyvin pyrstöin kiitävät, kaukaa-tulevat, kauas-menevät, huimat, vapaat, julmat, ilkkuvat aallot — kiroan teidät orjuutukseni tähden.
Ihanat pilvet, te jotka taivaanvuorilta, pesimispaikoiltanne, levollisesti, katsoen merestä puhtaan rintanne kuvaa lennätte mahtavin siivin ilmojen sinessä minne mielenne tekee — tuulen-teillänne seuraa katseeni teitä kuin vertatippuva nuoli.
Haahdet, te merelliset haahdet, jotka viette miehiä rannasta toiseen rantaan, kunne heitä kaipauksensa vetää — sieluni näkee teidät, houriva sieluni, vaikka eivät silmäni näe.
Miehet laivoissa, veljeni, minua onnellisemmat, te jotka toivotte vielä ja olette matkalla armaiden kasvojen luokse ylitse meren — manaustani ette te kuule — tai te säikytte sitä ettekä ymmärrä, kun te kuulette merenhenkien toistavan ulapan äärillä tuskani, ahdistukseni, hulluuteni iankaikkisen huudon:
— Kalypso,
ihana ja tunnoton —
hän joka lupaa minulle
kuolemattomuuden
ja ikuisen nuoruuden lahjan
hyväilläkseen minua
syöjätär-rakkaudella
ja imeäkseen voimaani
aikojen loppuun —
hän on nostanut luonnon
minua vastaan,
eroittanut minut
haahdettomin rannoin
ja poluttomin merin
kaikesta, mitä minä ikävöin,
ja ruoskinut minua ytimiin saakka
kaipauksella,
joka on raateleva,
turha
ja toivoton
ja kuolemaa hirvittävämpi.
PARTAALLA
Minä pelkään huoneessani. Minä pelkään ikkunaa ja ihmisvarjoja, joita kuin liskoja, matelijoita se seiniin heijastaa.
Minä pelkään katsoa oveen.
Ovi aukee pimeään —
ripa kääntyä vois ja tulla
ne joille ei nimiä mulla,
ne joita mä unissa nään…
Ja myöskin seiniä pelkään.
Näen äkkiä vavahtain:
nehän mitään eivät kestä,
nehän ketään eivät estä —
ovat himmeä seitti vain.
Kuin vieraan hengitys, yöllä
joka lapsen säikyttää,
niin lävitse seinieni,
minut nauliten vuoteelleni,
Jokin hiipii, jota en nää.